Hillaheaven

Kävimme ensimmäistä kertaa elämässämme oikein kunnon hillasuolla, josta löytyi enemmänkin kuin kaksi hillaa. Aivan mahtava kokemus! Hillat ovat mielestäni ihan ok pakastimesta sulatettuina jäätelön päällä, mutta tuoreina ja lämpiminä suolla syötynä ne maistuivat niin hyviltä, että tuntui jossain kohtaa, että olen hillakännissä ;). Mieheni totesikin osuvasti, että hillat ovat paheellisen makuisia. Ei tuo vaikutelma vielä yhdestä lakasta tule, mutta useammasta kyllä, testatkaapa vaikka 🙂

Suolla oli viihtyisää ja kokemus tuntui hyvin autenttiselta, etenkin kun emme edes olleet Lapissa asti, niin jotenkin tuntui todella etuoikeutetulta saada kerätä litroittain hillaa. Awesome!

Masakin oli mukana. Näin kaupunkilaisena huomasi, että suolla liikkuminen on raskasta, kun pehmeä pohja joustaa. Jälkeenpäin olivat reisilihakset hetken aikaa kipeät. Ja olisin luullut, että Masakin olisi ollut naatti, kun oli pomppinut suomättäiden yli ja välillä vähän liiankin kosteissa kohdissa joutunut ponnistelemaan ja välillä tasapainotteli pitkospuilla, mutta eikös tuo adhd-muskeli-koira jaksanut juosta ihan koko illan vielä edes takaisin muualla, vaikka minun mielestäni suotreeni oli niin rankkaa, etten ihmettele, että Mika Myllylä aikoinaan treenasi suolla. Kyllä siinä lihasvoima kasvaa!

Hilla on sellainen suon aarre, jolla on monta nimeä. Hilla, lakka, suomuurain ja liekö niitä enemmänkin. Tässä kohtaa täytyy taas mainita sanahulluuksistani, tässä on sellainen, joka on vaihtanut nimeä päässäni. Lapsena se oli lakka ja pitkään sen jälkeenkin, mutta mielestäni nyt se on hilla. Ehkä se johtuu siitä, että ei voi sanoa lakkasuo, mutta voi sanoa hillasuo. Joka tapauksessa, miksikä kukin hillaa kutsuukin, tästä kokemuksesta olen aidosti kiitollinen, sillä en olisi voinut vielä muutama päivä sitten kuvitellakaan, että pääsen tällaisen kokemaan.

-Marra