Yleensä kaupunkien keskustoissa minulla on sellainen olo, että tämä on viimeinen paikka, missä haluaisin olla. Älkää ymmärtäkö väärin, keskustassa on ihan kiva välillä käydä kavereiden kanssa viettämässä kivaa aikaa, mutta pääsääntöisesti, mitä kauempana voin pysyä keskustoista, sitä parempi. Jotenkin vain sielu lepää enemmän maaseudulla ja luonnon keskellä. Ja vaikka asunkin kaupungissa, peräti kävelymatkan päässä keskustasta, minulla saattaa mennä puoli vuotta, että en edes käy siellä. Ja jos käyn, ajan autolla asioille ja toivon pääseväni äkkiä pois. Minä en viihdy betoniviidakoissa, vaan jossain, missä on vapaata tilaa olla ja hengittää. Vaikka ravintoloita varten tarvitseekin joskus mennä keskustaan ja se on oma luku sinänsä ja välillä sekin tarpeellista, niin normaaliarkena haluan pysyä mahdollisimman kaukana keskustoista. Vaan toista oli Tukholmassa. Östermalmilla ja muuallakin oli niin paljon ihania vanhoja kivitaloja, että siellä voisin vaikka asua ahdistumatta. Onhan niitä kauniita vanhoja kivitaloja jokusia kotipuolessakin, mutta sen verran vähemmän, että rumia uudempia rakennuksia ei voi olla näkemättä. Tukholmassa sen sijaan oli tarpeeksi paljon noita kauniita rakennuksia, jotta niiden väliin voisi uppoutua. Ja siellä oli myös paljon ihania ja isoja puistoja, joissa voisi fiinisti lenkkeillä koiran kanssa ;). Ja pelkästään jo Valhallavägenin puistokujaa olisi kiva kävellä koiran kanssa aurinkoisen päivän iltana.
Tukholmassa voisin siis jopa asua keskustassa. Kunhan pääsisin johonkin ihanaan vanhaan taloon asumaan ja ympärillä ei saisi näkyä yhtään modernia rakennusta.
Happy walker 🙂
Ja Sturegallerianin ostoskeskuksessa oli ihana ravintola.
Täällä olisi ihanaa istua kiireettömästi hyvän ystävän seurassa.
-Marra
marrasthetics.wordpress.com 