Menneen kesän jäljet

puiston_pähkinä_2

Tänä vuonna oli kaunis kesä. Minusta tuntui, että aurinko paistoi paljon. Olen kyllä kuullut päinvastaisiakin väitteitä viime kesästä, mutta ehkä se aurinko paistoi aina silloin, kun minä olin vapaalla. Kerrankin hyvä säkä siis ;). Kesä oli kaunis, kuin kuvan pähkinäpensas (tai mikä se oikeasti onkaan?).

puiston_pähkinä

Kesä oli kuitenkin myös piikikäs, kuten tuo pähkinä (tai mikä se nyt onkaan…).

muistokukat

Sillä kaikesta kauneudestaan huolimatta kesä sisälsi myös surua.

Kauneuden ja surun yhdistelmä tekee minut herkäksi. Vaikka surua tai vastoinkäymisiä ei kukaan elämäänsä kaipaa, niin toivon silti, että tuosta surusta jäisi itseeni pitkäksikin aikaa sellainen herkkyys ja haavoittuvuus elämän edessä. Koska elämä tällä maapallolla ei ole pelkkää onnellista höttöä, jota toivoisin sen kaikille olevan, tekee hyvää muistaa ihmisen haavoittuvuus ja pienuus. Ainakin omalla kohdallani suru voimistaa tunteita sekä hyvässä, että pahassa, ilossa ja surussa. Ja mielestäni on tietyllä tavalla hienoa elää tunteet pinnassa, koska silloin elämä on jotenkin syvempää ja aidompaa, kuin vain arjen oravanpyörässä keskittyen vain tähän viikkoon ja sitten taas seuraavaan ja mihin aikaan pitää herätä töihin jne. Joskus tekee hyvää oikeasti tuntea jotain, vaikka se lähtösykäys tuntemiselle olisikin ollut suru.

Itselläni kun on välillä tapana olla ”supernainen” ja mennä vaikka läpi harmaankiven välittämättä siitä, pitäisikö jonkun asian tuntua minusta pahalta tai hyvältä tai raskaalta. Siksi tuntuukin vaihteeksi melko terveelliseltä olla välillä liian väsynyt, surra jotain asiaa itkemällä, olla välillä tosi onnellinen jostain pikku asiasta. No, olen kyllä pitempään jo osannut olla tosi iloinen pikku jutuista, mutta negatiivisempien tunteiden kuten väsymyksen ja surun fiilistely ei ole ollut vahvuuksiani vuosiin. Nyt olen antanut itselleni luvan niihinkin. Mikä ei toki tarkoita, ettenkö edelleenkin menisi läpi harmaan kiven ja olisi hyvin jääräpäinen, mutta itsekseni ollessani voin välillä vain velloa jonkun asian takia surun tai väsymyksen tunteissa. Ja se on jotenkin kovin positiivinen kokemus, parantavaakin. Suru ja väsymys ovat pohjimmiltaan positiivisia ja kauniita tunteita, toisin kuin vaikka katkeruus, missä märehtiminen ei sitten olisikaan kovin tervehdyttävää. Tietysti joskus on syytäkin olla vihainen, mutta ehkä itselleni on kuitenkin ominaisempaa kääntää vihaisuus lopulta suruksi, että harmi kun asia on näin, eikä sille voi mitään.

Menipäs melkoiseksi henkiseksi lässytykseksi. En muuten yhtään pidä tällaisesta, mielestäni tämmöinen itsen analysointi on vain nössöille, jotka ehtivät liikaa miettiä asioita oikean elämän puutteessa :D. Ja oikea elämä on sitten jotain fyysistä ja hyvin konkreettista ja sellaista, jossa kaikki on henkisesti automaattisesti niin selvää, ettei sitä tarvitse ikinä miettiä, kun on kerran tervepäinen muutenkin ;).

-Marra

Kategoria(t): Elämää Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s