Ravistelin itseni vapaaksi

Panivat syntymässä kiven sydämeen
ettei sydän olisi liian kevyt,
lähtisi lentoon
Panivat leipoessa kiven leipään
ettei totuus
syödessäkään unohtuisi
Panivat matkaan lähtiessä kiven kenkään
ettei tiellä turhaan tanssittaisi

Kauas oli lennettävä
Paljon oli unohdettava
Hullun lailla oli tanssittava

Tommy Tabermann

Törmäsin tähän runoon Blogistaniassa muutama päivä sitten, enkä ole sen jälkeen päässyt siitä eroon. En ole koskaan ollut mikään Tommy Tabermann fani enkä ylipäätään lue runoja. Tabermannin paria runokirjaa selailin aikoinani ollessani kesätöissä kirjastossa ja silloin riitti kertaselailu. Eivät kolahtaneet, eikä yleensäkään runous. Ehkä joskus vielä alaikäisenä jaksoin jotakin runoja lueskella, mutta aikuisena suhtautumiseni runoihin on ollut lähinnä ”hohhoijaa”. Maailmaan mahtuu niin paljon runoja, että eläkööt runot omaa elämäänsä ilman minua, lukijoita riittää muutenkin 🙂 Enkä todellakaan väheksy kenenkään runoilua, en kirjoittamista enkä lukemista, mutta itse en ole kokenut vuosiin kaipaavani runoja elämääni. Voihan olla, että joskus on taas runon aika, mutta viime vuosina se ei ole ollut.

Mutta nyt vastaan tuli todellakin runo, joka on niin totta, että en halua ohittaa sitä. Olen lukenut sitä läpi kymmeniä kertoja ja joka kerta se on yhtä totta, jonkilainen ”story of my life”, johon on niin helppo samaistua. Vaikka en minä valita, moneen verrattuna minun kokemukset ovat taatusti lievemmästä päästä, mutta se ei vie silti pois sitä, että juuri tuolta minustakin tuntuu ja nyt 31-vuotiaana voin sanoa, että ainakin suurimmat kivet kengästä on karistettu 🙂

En nyt ala ruotia tässä mitään omia enkä kenenkään läheiseni menneitä asioita, mutta haluan käsitellä runoa siltä kannalta, miten se mielestäni ilmentää suomalaista kulttuuria. Uskon ja tiedän, että täällä meidän Suomessa on myös rakastavia, toisilleen lempeitä perheitä, välittäviä ystäviä, mukavia ja reiluja yhteisöjä niin kouluissa kuin työpaikollakin. Mutta väittäisin, että aidosti toiselle hyvää haluavia yhteisöjä on melko pieni vähemmistö ja onnellisia ovat ne, jotka sellaiseen kuuluvat. Ihan varmasti osa niistä ”maailman paras perhe/äiti/isä/lapsi/mummo/mies/ystävä/työkaveri/whoever” -hehkuttajista on täysin aidosti sitä mieltä ja toivon, että he myös ymmärtävät, kuinka onnellisia todellakin ovat ja mikä voimavara elämässä on esimerkiksi aidosti toisiaan tukeva perhe. Ja kuinka erilaista on sellaisen ihmisen elämä, jolla sieltä osastolta tulee pelkästään tai lähes pelkästään lunta tupaan.

Jos nyt puhutaan vaikkapa perheestä tai ihmisen lähipiiristä hiukan laajemminkin, niin faktahan on tietysti se, että toisia dissaavat henkilöt ovat monesti itse jollain tavoin ongelmaisia ja rikkinäisiä, eivätkä parempaan kykene. Onhan joukossa toki varmasti muutama tahallaan ilkeä ja pari persoonallisuushäiriöistä, joiden kanssa on todella vaikea elää tasapainoista ja miellyttävää elämää. Kuitenkin huonosti käyttäytyvät myös muutkin kuin jatkuvasti turpaansa saaneet tai muuta kovaa kokeneet henkilöt (eivätkä näistä turpaansa saaneista kaikki jatka tapaa, toim.huom.).

Jostain syvyyksien syövereistä kulttuuriimme ja perheisiimme on pesiytynyt tuhoisa tapa lannistaa toisiamme, niitä itsellemme kaikkein tärkeimpiä ihmisiä. Miksi perheissä pilkataan perheenjäseniä heidän tekemisistään? Miksi naureskellaan onnistumiselle, että eihän tuo nyt mitään ollut? Miksi käsketään olla liikaa iloitsemasta uudesta tavarasta? Miksi moititaan uusi ostos heti tuoreltaan huonoksi? Miksi opettaja sanoo kehun jälkeen lapsille, että älkää nyt ylpistykö? Miksi opettaja sanoo koulussa opiskelijoille, että teidän täytyy oppia stressaamaan? Miksi ohjaillaan lapsia tekemään elämässään jotain muuta, kuin sitä mikä heitä itseä kiinnostaa ja jota siksi jaksaisi myös tehdä? Miksi uudet vaikka suureellisetkin suunnitelmat lytätään heti maanrakoon, kun ne pienenä idealamppuna vasta tuodaan ilmi? Miksi omilta lähimmiltä viedään vapaus ilmentää omaa persoonaansa juuri sellaisena kuin se on? Miksi lapsi ei saa tanssia vanhainkodin käytävällä? Miksi työpaikalla esimies vaatii alaisiltaan innokasta asennetta vaikeina aikoina, kun itse on joka päivä naama norsunveellä ja huokailee tyytymättömänä ja huutaa niin, että kitarisat näkyy? Miksi toisen kertoessa oppineensa jotain uutta, toinen tokaisee ylimielisesti tienneensä sen aina? Miksi harrastuspiireissä kilpaillaan omien tekemisten/eläinten/koneiden/autojen paremmuudella ja haukutaan toisen oma, joko päin naamaa tai selän takana? Miksi toisen ihmisen rohkaisun ja tukemisen sijaan sanotaan, että ”tiesinhän mä, ettei siitä mitään taaskaan tuu”?

Miksi ja milloin meistä tuli tällaisia mulkvisteja? (okei, ehkä 0,03 % meistä ette kuulu tähän joukkoon, te saatte vapautuksen)

juo_kuravettä_päälle
Onko oikeasti pakko laittaa muut juomaan kuravettä?

Väitän, että kyseessä on jo monen sukupolven pituinen ongelma. Jokainen edellä mainitsemistani asioista (ja miljoonat muut) jäävät jäljiksi käytöksen kohteeseen. Mitä nuorempi käytöksen vastaanottaja on, sitä syvempi on jälki ja isompi pettymys. Mitä herkempi vastaanottaja on, sitä paksumman kuoren hän rakentaa ja vie itse käytösmallia eteenpäin tai ollessaan todella herkkä, jossain kohtaa romahtaa. Mutta kukaan meistä ei ole immuuni huonolle käytökselle. Aikuisena ja ns. tasapainoisena se ei tietenkään niin paljon vaikuta, osan sanotuista jutuista voi helposti sivuuttaa ja jättää omaan arvoonsa. Mutta siltikin, ne eivät edelleenkään tuo mitään hyvää. Ne tuovat kuitenkin jonkunlaista huonoa mieltä, jota vastaan on taisteltava, jotta pysyy paremmalla puolella. On tietoisesti täytettävä päivänsä positiivisilla ja ihanilla, itseä miellyttävillä asioilla, jotta voi taas hymyillä itselleen ja maailmalle.

tuomenkehrääjäkoi
Tuomenkehrääjäkoi vie tuomelta vihreän loiston, ihmiset taas peittävät toisensa harmaalla seitillä eivätkä anna jokaisen hehkua omaa loistoaan.

Itselleen voi rakentaa kuoren ja olla kova. Voi pärjätä hienosti, eivätkä pikkujutut hetkauta. Mutta kuinka syvää ja monikerroksista on sellainen elämä? Paljonko elämän tunneskaalasta ja pienistä vavisuttavista hienoista hetkistä jää kokematta, kun on niin kova että? Parhautta on herkkyys ja vahvuus yhdessä, molemmat puolet omaamalla saa taatusti elämästä eniten irti. Ja aidon vahvuuden rakentamisessa pidän tärkeänä kannustavaa ja hyväksyvää ympäristöä, en lannistavaa ja edes vitsillä pilkkaavaa lähipiiriä. Toista puolta elämässä taas opettaa taatusti elämä itse ja mm. menetykset pitävät herkkänä, jos sille puolelle uskaltaa olla avoin.

Mutta niin, siihen pointtiin asti kai pitäisi pikku hiljaa päästä… Kirjoitukseni pointti on siis se, että moni ihminen rasittaa ja vahingoittaa toista ymmärtämättä asiaa itse ollenkaan. Ei ymmärrä, minkälaisia vaikutuksia omilla sanomisilla tai teoilla on, eikä edes ymmärrä käyttäytyvänsä huonosti. Toimii ja käyttäytyy mielestään ihan normaalisti, näinhän on meillä aina tehty ja näin on aina pärjätty ja kyllä on ennekin selvitty jne. Omalle toiminalleen voi olla niin totaalisen sokea. Muistan ehkä ikuisesti sen, kun vuosia sitten skypetin erään italialaisen naisen kanssa työasioissa. Tuli siinä jotenkin puheeksi temperamenttiset pomomme (mistä lie taustalta kuuluvista äänistä johtuen :D) ja tuo nainen silloin sanoi (ja huom vieläpä italialainen…), että ei siinä ole kysymys temperamentista, vaan opitusta, huonosta käytöksestä. Ja mielestäni se on niin totta. Esimerkiksi työpaikalla huutamista ei voi perustella temperamenttisella luonteella, vaan kyseessä on nimenomaan vain ja ainoastaan huono käytös, jolle ei ole oikeasti mitään tekosyytä, mikä oikeuttaisi moisen toiminnan. Ja sama perheissä. Vaikka monet perustelevat asiaa, että meillä huudetaan heti ilmat pihalle ja sitten taas sovitaan ja hieno homma ja ollaan niin temperamenttisia, niin moniko ihan oikeasti on tästä niin onnellinen? Huonoa käytöstä on huutaa ja riehua pikku jutuista. Vaikka olisi ns. luonnetta ja temperamenttia, sen voi taatusti kanavoida fiksumminkin, jos viitsii hiukan nähdä vaivaa opetellakseen. Ja korostan, etten kannata mitään ongelmien maton alle lakaisua ja peittelyä ja sellaista ”voi kun kaikki on ihanaa” -silottelua, jos asiat eivät oikeasti ole hyvin. Maton alle lakaisu on tavoista pahin, riitelyäkin pahempi mielestäni, mutta yritän sanoa sitä, että vaikka on tilanteita, joissa suuttuminen on oikeutettua ja välttämätöntäkin, niin se on asia erikseen, kuin jokapäiväinen rähjääminen, toisten dissaus, yleinen tyytymättömyyden ilmaisu ja sellainen kova ilmapiiri, jossa mikään ei koskaan ole hyvin eikä mikään muu kuin minun tapani ole hyväksyttyä ja oikeastaan, vaikka toimisitkin minun mieleni mukaan, niin siltikin siinä on jotain pientä vikaa – täytyyhän olla!

ruohosipulinkukat
Antaa jokaisen kukkia vapaasti ihan omilla kukillaan.

Tuohon kirjoitukseni aloittaneeseen runoon voisi ottaa monta näkökulmaa ja jokaiselle se merkitsee varmasti niitä omia asioita, kenelle mitäkin. Jollekin se ehkä merkitsee väkivaltaista perhettä lapsuudessa, fyysisesti ja/tai henkisesti. Jollekin ehkä kovia kokemuksia koulussa tai jossain muussa nuoruuden yhteisössä. Kelle mitäkin, niin kuin runot yleensäkin. Siksi kai niistä pidetään, kun niistä voi itsensä tunnistaa niin erilaiset ihmiset, jokainen omaan elämäänsä peilaten. Mutta itse halusin ottaa siihen tämän käsittelemäni näkökulman siksi, että sitä on helppo käsitellä yleisellä tasolla ja luulen ongelman olevan suomalaisessa kulttuurissa enemmän kuin yleinen. Olen lukenut paljon erilaisia tarinoita Blogistaniassa ja huomannut kuinka aikuiset ihmiset raahaavat mukanaan raskasta taakkaa siitä, miten oma äiti tai isä on kohdellut, miten on lytännyt kaikki tekemiset, miten mikään ei koskaan kelpaa, miten törkeästi voivatkaan ihmiset puhua omille lapsilleen… Toiset ovat kaikesta dissauksesta huolimatta selvinneet verraten hyvin, toiset semihyvin ja toiset hyvin huonosti. Mutta todella monen tarina blogiyhteisössäkin sisältää paljon työtä vaatinutta selviytymistä siitä, miten ne omat perheenjäsenet, vanhemmat tai sisarukset tai laajemminkin sukulaiset, ovat vahingoittaneet minäkuvaa ja riistäneet elämäniloa. Vaikka löytyy Blogistaniasta niitäkin, jotka ovat vilpittömän onnellisia perheestään, niin oma kokemukseni on se, että enemmän taitaa olla niitä toisen ääripään edustajia. Ja kuinka paljon toivoisinkaan heidän kaikkien pääsevän elämässään siihen pisteeseen, että voisi katsella asiaa ikään kuin taaksepäin, kuten tuossa Tommy Tabermannin runossa. Runossa on jo päästy jonnekin asti, parempiin fiiliksiin, selville vesille. Aikansa tanssittuaan voi olla vapaa niistä hiertävistä kivistä ja aloittaa suunnilleen puhtaalta pöydältä. Ja ehkä osaa jo varoa, ettei kukaan saa enää niitä uusia kiviä laitettua kenkään, vaikka joku sitä varmasti taas joskus yrittää.

hyvää_käyttöä
Joskus se meidän jokaisen oikea tarkoitus on peitossa muiden asioiden alla…

Ja kirjoitin tästä asiasta myös siksi, että se on asia, joka itseni on syytä muistaa. Se on asia, jota olen yrittänyt jo jonkun aikaa työstää ja opetella uudenlaisia kommunikointitapoja. Silti huomaan tietyissä seuroissa taantuvani jälleen sekunnissa sinne samalle vanhalle tasolle. Joitakin elämänpituisia käytösmalleja on aika hidasta muuttaa. Silti olen onnellinen siitä, että olen tilanteessa, jossa ylipäätään kiinnitän asiaan huomiota ja hahmotan kokonaisuuksia. Olen kiitollinen kaikista niistä ihmisistä, jotka ovat jollakin tavalla vaikuttaneet siihen, että silmäni ovat avautuneet omille kommunikointitavoilleni ja myös syille, mistä ne johtuvat ja niille taakoille, joita itse kannan mukanani. Toiset ovat antaneet suoraa palautetta omista möläytyksistäni, toiset ovat omalla elämäntavallaan ja aina hyväsydämisillä puheillaan antaneet tietämättään paljon esimerkkiä, toiset ovat inspiroineet muutokseen ihan vain olemalla omia itsejään kärsimyksineen, mistä sivullisen on ollut helppo lukea syy ja seuraus -suhteita siitä, mitä tuo ihminen on elämässään joutunut kuulemaan. Monella eri ihmisellä ja tapahtumalla on ollut merkitystä päästäkseni aloittamaan prosessin, jossa yritän muokata omia kommunikointitapojani. Eikä kyseessä ole vain kommunikointitapojen muokkaus, vaan ylipäätään olen alkanut katsella koko elämää ihan eri kantilta omassa päässäni, mille aikoinaan alkusysäyksen antoi eräs jo lopetettu blogi tässä jokunen vuosi sitten. Joka tapauksessa tietynlainen positiivisempi suhtautuminen ylipäätään on antanut minulle nyt jo paljon lisää elämänlaatua ja toivon prosessin jatkuessaan tuovan sitä yhä lisää niin itselleni kuin toivottavasti jossakin vaiheessa muillekin.

Enkä kirjoittanut tätä syyllistääkseni ketään (edes itseäni), koska se ei taida koskaan viedä mitään asiaa eteenpäin. Syyllistäminen herättää vain ja ainoastaan puolustusreaktion ja on ehkä osin jopa epäreilua, sillä vaikea on vaatia kauhalla ihmiseltä, jolle on lusikalla annettu. Perustavanlaatuiset muutokset ottavat useimmiten aikaa. Tosin tästä huolimatta olen sitä mieltä, että yleisesti ottaen mikäli aikuiset lapset syyttävät vanhempiaan jostakin, niin asiassa on jotakin perää, mikä fiksun vanhemman pitäisi ymmärtää ja tutkiskella asiaa omissa ajatuksissaan, eikä heti ottaa nokkiinsa syytöksestä. Enkä nyt tarkoita asioita, että olisi pitänyt saada enemmän sitä tai tätä tai panostaa harrastuksiin tms. rahallista höttöä, vaan muita elämän asioita. Mutta laajalla otoksella niin live-elämän kuin Blogistanian tapauksista sanoisin, että lähes aina, jos aikuisella lapsella on vielä aikuisena selvää kritisoitavaa vanhempiensa toimista, niin niissä on vikaa ollutkin ja pahasti. Tehtyä ei tietenkään saa tekemättömäksi, mutta mielestäni silti sen kritiikin ymmärtäminen on tärkeää myöhemminkin, sillä vain siten on mahdollista saavuttaa aito ja läheinen, molempia osapuolia kunnioittava suhde.

Jep jep, olenpa nyt rönsyillyt puolelta toiselle, minkä olen kerennyt. Varmaan melko sekavaa tekstiä, pitäisi ehkä jaksaa oikolukea… Loppukaneettina sanoisin, että en edelleenkään kaipaa yhtäkään turhaa epäaitoa kehua, enkä muuta ihqua lässytystä ja asioista on puhuttava niiden oikeille nimillä, muu ei johda mihinkään. Ja ronskimpikin huumori sopii joillekin erittäin hyvin. Mutta silti toivoisin, että voitaisiin olla kaikki sen verran fiksuja, että vähennettäisiin toisten haukkumista/lynkkausta/pienistä asioista valittamista/toisia halveksivaa puhetta/muuta negatiivista paskaa, edes vähän. Minä mukaan lukien 🙂

-Marra

PS. On se hyvä, etten lue runoja. Jos yksi lyhyt runo saa minut kirjoittamaan tämmöisiä pitkiä jaarituksia, niin mitähän kokonainen runokirja saisi aikaan. Loppuisi varmaan melko nopeasti ilmainen tila blogipohjasta.

Mainokset
Kategoria(t): Elämää, Kiitollisuutta, Valitusta Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

11 vastausta artikkeliin: Ravistelin itseni vapaaksi

  1. Marjaana sanoo:

    Kirjoitat paljon ja asiaa!

    Näen työssäni paljon lapsiperheitä ja liian paljon on edelleen sitä lasten dissausta. Joskus huumorin varjolla, mutta joka tapauksessa, musta jokainen tällanen tapaus on liikaa. Omista lapsuudesta jääneistä traumoista oppineena koitan olla kannustava äiti. Ehkä sitä painolastia ei tarvitse siirtää enää seuraavalle sukupolvelle.

    Kiitos siis Marra tästä, tärkeä asia
    (ja puhutteleva runo, tosiaan).

    • Marra sanoo:

      Jep, näitä näkee ja surulliseksi siitä tulee, koska tietää, että pahaa oloa se vain tuottaa niille lapsille. Kuka sitten sitä oireilee milläkin tavalla, se on eri juttu, mutta hyvää se ei tee lapselle itselleen eikä lapsen kavereille.

      Kaikkea ei tosiaan tarvitse siirtää seuraavalle sukupolvelle, vaikka jokainen omat virheensä tietysti kasvattajana tekeekin, mutta olisi todella typerää olla huomioimatta sitä, mistä itse on kärsinyt ja siirtää se vielä eteenpäin.

  2. Hirnakka sanoo:

    No jopas. Oli paljon asiaa ja viisaasti laadittuja lauseita. Ihan selkeästi olet asiaa ajatellut ja punninnut. Tykkeen kovasti. Oma ajattelu on elämässä kehittymisen kannalta ensiarvoista. Kiitos. Eikä tuo runokaan pöljempi ollut. Täytyy syventyä ajatuksella.

    • Marra sanoo:

      Joo sitä ei koskaan tiedä, mikä täällä odottaa. Varsinainen sillisalaattiblogi, milloin on sianteurastusta, milloin pinnallisia ponitarvikkeita ja sitten mennään taas pohtimaan syntyjä syviä. Vaan eipä sille mitään mahda 😀 Onneksi ajatella voi samalla, kun tekee töitä 😉

      Musta toi runo on ihan mahtis. Olen edelleen ihan ihastuksissani siihen 🙂

  3. rantakasvi sanoo:

    Minua on Tommyn runot puhutelleet aina.

    Suomalaiseen perinteiseen kasvatukseen on lähes aina kuulunut lannistaminen. Lapsena jo on oppinut, että ei voi olla missään hyvä. Eihän nyt omaa lasta sovi kehua. Sieltä ne sitten juurtavat huonommuuden tunteet, joita parannellaan kuka viinalla, kuka ylensyönnillä ja joku terapialla. Elämässä matkan varrella nuo lapsuuden tunteet usein kertautuvat ja ongelma vain pahenee.

    Joksus olen itsekin ajatellut, että miltä tuntuisi elää nyt, kun takana olisi tosi onnellinen lapsuus, isä ei olisi kuollut niin varhain ja äiti ei olisi ollut niin dominoiva jne. MUTTA sen olen oppinut, ettei niiden asioiden märehtiminen enää mitään auta. Paljon parempi on oloni, kun olen mielessäni antanut äidilleni anteeksi, hän teki silloinen käsityksensä mukaan. Nyt elän omaa elämääni ja teen omat ratkaisuni.

    Harva meistä pääsee elämässä kovinkaan pitkälle ilman, että noita kannettavia kiviä tulee mukaan. Niiden kanssa on elettävä, ja katsottava niiden yli ja nähtävä uusi valoisa päivä. Sekin tulee, aikanaan. Joskus taakan jakaminen auttaa ja joskus se, että keskittyy siihen kaikkeen hyvään mitä voi muille ihmisille tehdä, silloin usein unohtuvatkin ne omat ’kivet’.

    • Marra sanoo:

      Jep, tuo on niin tuttua, ettei omaa lasta voi kehua. No, eihän siinäkään pidä vetää överiksi, mutta kyllä on jo lähtökohtaisesti niin pieleen mennyt ajatus, ettei paranis omaansa kehua. Ja jos oman kehuminen ahdistaa, niin voihan siinä samalla kehua muitakin.

      Olen ihan samaa mieltä, että vain antamalla anteeksi saa itselleen paremman olon. Niin kauan kuin kantaa kaunaa jotakin kohtaan, ei ole itse vapaa. Siksi pyrin itsekin antamaan anteeksi ihmisille. Vaikkakin olen myös sitä mieltä, että joissain tapauksissa anteeksi anto on pidempi prosessi. Lievemmissä tapauksissa ehkä voi vain päättää antaa anteeksi, mutta isommissa jutuissa, vaikka niin päättäisikin, saattaa kestää kauankin, ennen kuin oma tunnemaailma oikeasti tulee siihen anteeksi antoon mukaan. Aina ei voi vain nappia painamalla antaa anteeksi, vaikka periaatteessa haluaisikin. Mutta joka tapauksessa siihen kannattaa aina pyrkiä, mikäli haluaa itse elää ”kevyttä” elämää ilman loputtomia taakkoja. Hankalinta on tietenkin silloin, jos tilanne jatkuu ja jatkuu yhä uudestaan, jos loukkauksia tulee tärkeältä ihmiseltä minkä kerkiää jatkuvasti, vanhuuten asti… Mutta siksi mielestäni onkin joksus tärkeää nostaa kissa pöydälle, sen lisäksi, että haluaa antaa anteeksi.

      Elämä jättää jälkensä jokaiseen. Mutta mä aion nauttia ihan härskisti joka hetkestä, jolloin ne kivet ei muistu mieleen 🙂

  4. Outo Paimen sanoo:

    Tosi hyvä teksti ja mun mielstä sä otit esiin sen asian josta ei juurikaan puhuta koska kukaan ei halua tunnustaa olevansa oman lapsensa kehityksen jarru. Oikeesti, tuolla jatkuvalla ja usein jopa julmat sävyt saavalla dissaamisella on tapettu ja tapetaan monta ekstroverttia, taitelijaa tai mitä tahansa luovaa persoonaa ja olen muutamaan tälläiseen tutustunutkin: toinen maalasi aivan uskomattoman hienoja tauluja (mm. muotokuvat olivat kuin valokuvia) ja toinen piti ”omaksi ilokseen” päiväkirjaa = 280 sivua valmista tekstiä kahdesta ihmisestiä joiden kohtalot nivoutuvat yhteen ja uskon että tuo ”päiväkirja” näkisi päivänvalon mikäli tämä tyyppi tarjoaisi sitä kustantamoille mutta kun ei, ”se on vaan semmosta tyhmää ajatusleikkiä”.
    Truha kait sanoa että molempia tapauksia hakattiin mukulana koska ”he eivät olleet mitään eikä heistä koskaan tulisi mitään”.

    Näitä tapauksia on varmasti tuhansittain…

  5. Outo Paimen sanoo:

    sore lukhärösen kiritusvihreet – mä kärsin niistä ihan oikeasti

    • Marra sanoo:

      Jep, tästä ei puhuta, koska vanhempia ei saa syyllistää, mihin tilanteeseen päästään helposti, koska suurimmalla osalla aikuisväestöstä on omia kakaroita. Mutta mulla kun ei ole, niin voin täältä puskista sopivasti huudella 😀

      Noita sun kuvaamia tapauksia on varmasti tämä maa täynnä. On lahjakkaita pöytälaatikkorunoilijoita/-kirjoittajia/-lauluntekijöitä/-whatever, jotka on niin lannistettuja, etteivät koskaan uskalla tuoda esiin hengentuotoksiaan.

      Tosin ehkä hiukan toivoa laittaisin tuohon itseäni 10 vuotta ja siitä nuorempaan sukupolveen. Jotenkin tuntuu, että niillä on enemmän uskallusta yrittää ja luottavat omaan osaamiseensa, toisin kuin vielä munkin sukupolvi, jolle kaikki on niin ”vaikeaa”. Ehkä tämä somessa kaiken jakaminen on tehnyt nuoremmille myös hyvää, kun voi helposti kokeilla jakaa jotain pientä, mitä on luonut ja jos saakin hyvää palautetta, niin uskaltaa taas enemmän. Toisin kuin ennen, kun piti yrittää lanseerata koko iso juttu kerralla.

  6. Sanna sanoo:

    Taidettiin sitten törmätä samassa blogissa ko. runoon, koska muistan kommentoineenikin sitä, hieman murheelliseen ja itsesääliseen sävyyn. Kuulun tuohon dissattuun lapsijoukkoon, ja siskoni on noudattanut samaa dissaustyyliä omassa äitiydessään. Ja mie koitan sitä välttää viimeiseen asti, lapsen nolaamista ja vähättelyä nimittäin. On vain vaikeaa opetella kehumaan ja kannustamaan luontevasti ja liioittelematta, kun ei ole saanut esimerkkiä käytännössä.

    • Marra sanoo:

      Joo samassa blogissa törmättiin varmastikin runoon. En tällä kertaa linkittänyt blogia, kun mietin, että haluaako kirjoittaja sinne kaikenmaailman kävijöitä, joita täällä mun puolella pyörii… Iski suojelunhalu itselle.

      Sä taidat olla yksi esimerkki siitä, että dissausta lapsena kokeneita on tässä maassa paljon 😦 Mutta se on tosi hienoa, että koitat itse viimeiseen asti välttää sitä kasvattaessasi omia lapsiasi. Eikä todellakaan ole helppoa tehdä asioita, joihin ei ole sitä mallia, tiedän sen itsekin. Mutta ihanaa, ettet vie dissauskulttuuria eteenpäin, vaikka oletkin siitä kärsiny itse. Hyvä Sinä ❤

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s