Hulluksi en tullutkaan, vaan matka jatkuu taas…

matka_jatkuu

Toistaiseksi tuntuu ihan hyvältä käydä taas molemmissa töissä. Kaksi päivää takana ja 17 edessä tätä putkea, joten voi olla, että mieli muuttuu matkalla 😉 Ilokseni en ole myöskään joutunut aivan rapakuntoon tässä lähes kuukauden pituisella fyysisen työn breikillä, vaan raskaatkin hommat sujuivat töissä kevyesti, oikeastaan kevyemmin kuin normaalisti. Ehkä olen siis levännyt 🙂 Tosin koiralenkillä heti töiden jälkeen huomasin, että ei ollut sellaista tarvetta juosta, mikä saikun aikana oli. Jalat painoivat sen verran, että vasta ihan loppulenkistä juoksin kolme pätkää ja nekin vain koska halusin sitä päässäni, mutta kroppani ei tuntenut siihen mitään tarvetta. Saikun aikana sen sijaan koin fyysistä tarvetta juosta ja käyttää kroppaa. Fyysisesti rankan työn tekijänä kroppa on tottunut siihen, että sitä käytetään ja siksipä saikulla tunsin sekä turhautumista, että tarvetta juosta kuin pieni varsa ja niin sitten teinkin koiralenkin niissä kohdin, missä ei ollut liukasta. Ja silloin juokseminen tuntui kevyeltä, hyvin kevyeltä. Olen alkanut ymmärtää hevostani, joka kerää virtaa pienen ratsastustauon aikana ja haluaisi pomppia ja laukata häntä suorana sitten, kun taas pääsee liikkeelle. Niin minäkin haluan, ellen saa tavanomaista fyysistä kuormitustani lähes päivittäin.

Henkisesti oli hiukan hankalaa olla saikulla. Se yllätti minut aikalailla, sillä olen aina ollut todella hyvä olemaan lomalla ja parinkin viikon kesäloman aikana unohdan yleensä työhön liittyvän salasanan enkä vilkaisekaan työpaikkaan päin ja olen jo vuosia ollut sitä mieltä, että palkallinen loma on ehdottomasti ihmisen parasta aikaa. Vaan kuinkas sitten kävikään, kun jouduin yllättäen saikulle, mutta en ollut niin kipeä, että olisin maannut sängyssä voipunena, enkä toisaalta niin terve, että olisin päässyt hevostelemaan. Siinähän kävi niin, että en meinannut mahtua pääni sisään. Osin ehkä ahdistunut olotilani johtui siitä, että oli hiukan rikollinen olo olla melkein kuukausi pois töistä siksi, että oikeakätisen ihmisen vasemman käden pikkusormesta on nivelsiteet poikki. Kuvitelkaapa itse soittavanne töihin, että ”olen sitten tammikuun saikulla kun mulla on pikkusormi pipi”. Ehkä typerimmältä kuulostava diagnoosi ikinä? 😀 Ja kuulinhan minä sitten, että jonain päivänä siellä töissä oli ollut niinkin tiukkaa, että oli pitänyt haalia toisesta myymälästä joku poika vuoroa tekemään. Joten siis osan levottomasta fiiliksestäni laitan sen piikkiin, että se nyt vaan kuulostaa niin typerältä olla viikkokaupalla saikulla pikkurillin takia, että vähemmästäkin alkaa tuntea itsensä joksikin rikolliseksi tai muuten vain laiskaksi.

Joka tapauksessa saikun aikana kokemani oudot fiilikset laittoivat miettimään, että olenkohan sittenkään ihan ok. Minä kun ajattelen niin, että on hienoa, kun ihminen on ahkera ja aikaansaapa ja ripeä ja kaikkea muuta sellaista, mutta mikäli ei osaa vain olla ja pysähtyä, niin silloin ei kaikki ole kunnossa, vaan sitä jollain tavalla juoksee pakoon itseään eikä ole käsitellyt tunteitaan tai elämänkokemuksiaan kunnolla. Jos täyttää jokaisen päivänsä ja hetkensä tekemisellä tai ihmisillä tai taustamölyllä, niin mielestäni jotain on pielessä. En tarkoita, että ihmisen pitäisi olla laiskanpulskea, mutta ihmisen pitäisi pystyä olemaan myös hetki yksin ihan vain itsensä kanssa vailla jatkuvaa ohjelmaa. Ja minä olen mielestäni ollut tässä hyvä, koska olen ottanut lomat lomina, yksittäisenkin vapaapäivän mahtavana nautintona ja pitkien työputkien aikana suurimmat iloni ovat olleet ne hetket, kun voi nauttia yksinkertaisista asioista kuten syömisestä ja nukkumisesta. Olen jopa ajatellut nukkumisen olevan elämän parasta antia; kuinka ihanaa onkaan vain levätä ja koisia sängyssä, vaikka vähän valveillakin kunnon yöunien jälkeen. Mutta sitten jouduin saikulle ja aktiviteettieni määrä putosi huomattavasti. Yhtäkkiä löysin itsestäni ihmisen, joka pelkäsi masentuvansa, ajatteli olevansa vähän hullu ja suurimman osan ajasta suoraan sanoen vain vitutti ja paljon. (Anteeksi ruma sana, mutta mielestäni kyseiselle sanalle ei ole mitään sivistynyttä suomenkielistä vastinetta. Eikä ko. sanalla ole mitään tekemistä sanan juuren kanssa, vaan se on jo eriytynyt kuvaamaan ko. tunnetta, jota ei voi kuvata millään kevyemmällä sanalla. Siitä siis tämä sanavalinta, tiedoksi kaunopuheisimmille ihmisille 🙂 .)

vakavaa

Niin… kuinkahan normaali voi ihminen olla, mikäli neljän päivän + kolmen illan vapaa viikossa hiukan vajaan kuukauden ajan saa ihmisen vahvasti epäilemään omaa mielenterveyttään? Olenko sittenkin vain peittänyt oman hulluuteni sen alle, että käyn niin paljon töissä, etten koskaan ehdi enkä jaksa ajatella mitään, vaan elän vain elämääni ihan tyyväisenä, koska en ehdi miettiä mitään henkisempää? Mitä olisi tapahtunut, jos en olisi käynyt välillä tekemässä hiukan toimistohommia? Ne muutamat päivät pitivät yllä jonkinlaista vuorokausirytmiä ja normaaliutta, sillä jo näinkin lyhyenä aikana, niinä päivinä, kun ei ollut töitä aamulla, saatoin mennä nukkumaan aamuyöstä, ennätykseni taisi olla klo 4:40… Voin vain todeta, että mikäli olisin työtön ja lisäksi sinkku, ettei mikään eikä kukaan olisi vaatimassa minua järkevämpään rytmiin, niin valvoisin varmaan yöt ja nukkuisin päivät. Ei hyvä, not normal! Toisaalta voihan olla, että pidemmän ajan myötä sitä saisi normalisoitua rytminsä, ehkä tämä oli vain joku oudon vapauden huuman ja täysin rytmittömän normaaliarjen aikaan saama omituinen heilahdus. Toivon ainakin niin ja toisaalta sen puolesta ehkä puhuu myös se, että vaikka rytmini heittikin häränpyllyä saikulla, olen kuitenkin selvästi levännyt, sillä olen alkanut saada aikaiseksi hoitaa sellaisia pikkuasioita, joihin en ole jaksanut tarttua puoleen vuoteen. Että ehkä tässä vielä on toivoa 🙂

Olen yrittänyt selittää itselleni saikunaikaisia negatiivisia fiiliksiäni monella tavalla. Seuraavassa kootut selitykset:
1. Kanikopissa eläminen. Uskon, että sillä on merkitystä, että vietin aikaani pienessä kerrostalokopissa. Hulluksihan siitä tulee, neljän seinän sisällä. En usko, että olisin kärsinyt niin paljon ahdistuksesta jossakin tilavassa omakotitalossa tai maalaismiljöössä, jossa pääsisi kätevästi omalle pihalle käyskentelemään aina välillä. Tämä pieni kaupunkikoti ei häiritse minua arkena ollenkaan, mutta sitten jos täällä täytyy viettää enemmän aikaa, niin johan alkavat seinät kaatua päälle.
2. Sosiaalisuuden puute. Kas kummaa, kuinka ahdistus unohtui, kun kävin kahvilla kaverilla tai kun kävin tutustumassa toisen kaverin laumanvartijakoiraan tai kolmannen kaverin kanssa lenkillä. Tunsin näiden tapausten aikana ja niiden jälkeen ihanaa hyvänolontunnetta. Muutenkin liikkeelle lähtö tekee hyvää, kopissa kyhjöttäminen ei. Vaikkakin perusarkena haaveilen lähinnä siitä kotiin sulkeutumisen autuudesta, mutta pidemmän päälle se ei ole se juttu.
3. Pimeys. Olen varma, että mikäli olisi kesä, aurinkoista ja lämmintä, en olisi ahdistunut hetkeksikään. Aina olisi voinut mennä ulos nauttimaan tai jos olisi satanutkin, niin ikkunan läpi olisi siitäkin huolimatta tullut sisälle valoa. En varmana olisi ahdistunut niissä olosuhteissa! Nyt sen sijaan päivä oli vielä tammikuussa niin lyhyt, että päivään mahtui yleensä vain yksi valoisalla tehty koiralenkki, joka oli se päivän hyvä hetki. Pimeässä ulkoilu ei ole mitenkään mieltä ylentävää eikä se, että kun viettäisi mukavaa iltaa kotona, niin ulkona ikkunan takana näkyy vain synkeä pimeys. Pimeys sopii joulunaikaan mielestäni hienosti, mutta sen jälkeen se alkaa tökkiä ja vasta maaliskuussa helpottaa ja herään taas pikku hiljaa henkiin.
4. Fyysinen turhautuminen. Ehkä tälläkin on oikesti jotain syytä saikun viettämisen vaikeuteen. Jos viikosta jää yhtäkkiä pois käytännössä yli 20 tuntia liikuntaa, niin luultavasti se tuntuu myös henkisesti. Kun kroppa käy tavallaan ylikierroksilla, kun sitä ei rasita kuormituksella, mihin se on tottunut, niin eikö ole ihan loogista, että kun rasitusvajetta ei korvata millään, niin patoutunut energia pyrkii jostain ulos eli tässä tapauksessa siis päästä aiheuttaen sitä Vitutus Maximus -syndroomaa? Koska mitään syytähän tässä ei ollut ruveta ottamaan pulttia, vaan olisin voinut hyvällä omalla tunnolla viettää sohvaperunan elämää, mutta se nyt ei sitten yllättäen ollutkaan niin yksinkertaista, kuin etukäteen olisin luullut.

Haluan siis ajatella, että kyseessä olivat oikeasti vain olosuhteet, kuten pimeys ja lisäksi yllättävä muutos elintavassani, mihin en ollut mitenkään voinut varautua eli koko homman voisi siis pistää jonkunlaisen kulttuurishokin piikkiin. Vai mitä? Enhän minä oikeasti ole hullu, enhän? 😀

kyllä_se_siitä

Viikonloppuna tuli juteltua entisen työkaverini kanssa, joka on nykyisin pokeriammattilainen ja hän jos kuka sai oloni tuntumaan sata kertaa kevyemmältä ja keskustelumme muistutti minua siitä, etten ehkä sittenkään ole hullu tai ainakaan hulluuteni kanssa yksin 😉 Nimittäin saikustani kuultuani tuo mies kysäisi ensimmäisenä, että mitä teen kun olen monta viikkoa saikulla. No kerroin tietenkin, että vuorokausirytmini on sekaisin, istun tietokoneen äärellä ja syön roskaruokaa ja on se niin vaikeaa. Tämä kaverini kysyi tätä ihan tarkoituksella, koska hän itse oli käynyt läpi nämä kaikki hulluksi tulemisen tunteet. Hän on elättänyt itsensä nyt jo yli neljä vuotta pokerinpeluulla, siitä lähtien kun irtisanoutui työpaikaltani. Hänellä on mennyt hyvin, hänellä on itsekuria pelaamisen vaatimaan tiettyyn päivärytmiin, päivärutiinit, malttia pelata niin, että hänelle jää joka kuukausi hyvä perusduunarin kuukausipalkka. Joinain kuukausina toki tulee isojakin voittoja, mutta ne ovat sitten kiva plunssansa se, mutta tärkeintä on se, että pystyy pitämään sen peruspalkkansa, mitä ei voi hävitä liiallisilla riskeillä. Hän on siis onnistunut ja saanut tehtyä fiksuja hankintoja ja sijoituksia. Siltikin, näiden neljän vuoden jälkeen, hän ei kestä enää sitä neljän seinän sisällä oloa. Hän on kysellyt kavereiltaan ihan vakavissaan, että onko hän hullu. Saanut vastaukseksi, että ei, eikä minustakaan hullulta vaikuttanut, kun tapasimme. Mutta hän on todennut, että jatkuvaa yksinäistä puurtamista neljän seinän sisällä hän ei kestä, vaikka hän siitä elantonsa saakin ja aloitti nyt sitten juuri erään koulun, jotta pääsee ihmisten ilmoille, saa muuta tekemistä ja ”olishan se kiva, että olis joku oikein ammattitaito”.

En siis selvästikään ole ainoa, joka alkaa tuntea itsensä hulluksi neljän seinän sisällä lojuessaan, vaikkakin minulla hulluus iski jo kolmessa viikossa eikä neljässä vuodessa, mutta mitäpä pienistä 😉 Lisäksi kaveri kertoi pohtineensa sitä, että olisikohan jossakin lämpimässä helpompaa, missä palmut huojuisi, aurinko paistaisi, musiikki soisi ja ihmisillä olisi letkeämpi meininki kuin Suomen kylmyydessä. Itse olen ihan varma, että se olisi jotenkin kevyempää. Ihmisillä on toki ongelmansa kaikkialla, mutta jotenkin olin saikkuni aikana diagnosoinut yhdeksi ongelmaksi tuon pimeyden ja kylmyyden, joka estää rentoa ulkona oloa ja oli hauska huomata, että kaverin ajatukset kulkivat tässäkin asiassa samoja ratoja. Pienellä vivahde-erolla tosin, minä kun ajattelin kesän olevan helpompaa ja pokeriammattilainen mietti lämpimiä maita. Tässä kohtaa ehkä tuo raha muokkasi ajatusmaailmaa 😀

Että semmoista. En tiedä kuinkahan järkevää oli kirjoittaa julkisesti, että kolmen viikon saikku vei meikäläisen epäilemään omaa mielenterveyttään. Että se siitä tasapainoisesta Marrasta sitten 😉 Tiedän myös, että omat ongelmani ovat harvinaisen pieniä moneen muuhun verrattuna, mutta todellisuutta on sekin, että meikäläisen pään oli hyvin vaikea kestää saikuttelua. Sinänsä olen kuitenkin kokemuksesta kiitollinen, se oli hyvin avartava. En olisi ikinä arvannut, että tällainen vuosilomien rakastaja ja vapaa-ajalla laiska ihminen voi meinata tulla hulluksi saikulla. Olen kiitollinen myös siitä, että olen saanut levätä, se on tullut todellakin tarpeeseen. Mutta näköjään henkisessä kantissani on joitakin ongelmia ja täten nostankin hattua kaikille, jotka kestävät yksinoloa tai työttömyyttä tai tätä mokomaa pimeyttä tulematta pöpiksi päästään. Good for you, minulla sen sijaan lienee vielä paljon opettelemista…

Niin ja nyt tuntuu taas ihan normaalilta, kun tavallinen työarkeni on palannut 🙂

-Marra

Mainokset
Kategoria(t): Elämää, Kiitollisuutta, Minä itte, Random, Talvi, Valitusta Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

4 vastausta artikkeliin: Hulluksi en tullutkaan, vaan matka jatkuu taas…

  1. Timo Lampi sanoo:

    Kylhän se neljän seinän sisällä kyhjöttäminen käy pään päälle. Pakko sieltä on välillä päästä poijjes. Ihan normijuttu!

    • Marra sanoo:

      Joo näinhän se on. Tekeminen, meneminen ja tarkoitus tekee ihmisen elämälle hyvää. Kunhan muistaa hiukan levätäkin välillä 🙂

  2. Emmi sanoo:

    Kyllä se sairausloma on vaikea sulattaa vaikka se olisi jatkunut pidempääkin. En oikeastaan tiedä koska tähän pitäisi tottua, alkoi kuitenkin toukokuussa 2013 (vaiko aivan kesäkuun alussa). Kotona möllöttäminen on vain niin tuskallista.

    • Marra sanoo:

      Kiva saada asiantuntijankin kommentti 🙂 Sitäkin mä mietin saikulla ollessani, että jos olisi vaikka masentunut, niin se masennus ei taatusti parane kotona makaamalla, vaan kyllä pitäisi olla aika paljon jotain kuntouttavaa toimintaa ja rutiineja. Kun tuntuu, että sitä vain sekoaa, kun möllöttää kotona, niin tuskin se ketään parantaa, ellei ole ihan puhtaasti superväsynyt…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s