Yksilön ainutlaatuisuuden kunnioittamisesta

Olen halunnut kirjoittaa tämän postauksen pitkään, mutta olen jotenkin vältellyt sitä, koska tuntuu niin vaikealta saada omat hajanaiset ajatukset ymmärrettäväksi tekstiksi ja sitten kun alkaa kirjoittaa vähän sinne päin sekalaisia, niin väärinymmärryksen riski on iso. Sain kuitenkin tähän taas eilen inspiraation kuultuani erään tarinan, kuinka kävi kun eräskin mies ei saanut toteuttaa itseään ammatinvalinnan suhteen.

Olen nimittäin sitä mieltä, että maailma pyörisi parhaiten, jos jokainen meistä saisi edes suunnilleen toteuttaa sitä, millainen ihminen itse oikeasti on. Niin työn, kuin vapaa-ajan harrastusten ja elämäntapansa suhteen. Me kaikki synnymme tähän maailmaan omina yksilöinämme, johon on koodattuna omat lahjamme, kiinnostuksemme ja kykymme. Osittain tietenkin ihanteet ovat myös olosuhteiden tuottamia, mutta selvää on sekin, että jokainen, saman perheen jäsen tai muuten samanlaisessa ympäristössä kasvanut, reagoi asioihin omalla tavallaan, on parempi tässä kuin tuossa tehtävässä, pitää omina ihanteinaan ja normeinaan eri asioita. Toisin sanoen poimii ympärillä olevasta ne itselleen ominaisimmat jutut.

Miksi pakottaa itsensä tiettyyn kaavaan, jos ei ole luotu sitä kaavaa varten? En tietenkään tarkoita tällä sitä, että jos olen myrtsi ihminen, niin ei tarvitse olla kohtelias toisille jne. Ihmiselämää on syytä elää tiettyjen käyttäytymis- ja kohteliaisuussääntöjen ja moraalisten velvoitteiden mukaan. Mutta se kaikki muu, joka ei ole yhteydessä välittömiin pakottaviin velvollisuuksiin tai fyysisiin rajoitteisiin, kannattaisi pyrkiä muokkaamaan elämässään sellaiseksi, että voisi olla mahdollisimman paljon oma itsensä ja nauttia omista vahvuuksistaan.

Itselläni kesti suhteellisen kauan tajuta, kuka minä oikeastaan olen. Tällä hetkellä koen tiedostavani oman minuuteni jo suht pitkälle, tietysti saatan olla tästä eri mieltä kymmenen vuoden päästä 😉 Tottakai sitä on itsellänikin ollut jo aiemmin omat persoonallisuuden piirteeni samoja kuin nytkin ja olenhan tiennyt jo nuorena monesta asiasta, mitä haluan. Mutta silti olen ollut monen oman ajatukseni suhteen sen orja, minkä yleisesti ajatellaan olevan ”järkevää” tai mihin ajatuksiin minut on lapsena kasvatettu. Enkä tarkoita, että ne yhteiskunnan määrittelemät ”yleiset hyvät” tai kotikasvatukseni ei olisi hyvissä aikeissa tehtyä, mutta joskus sitä on vain otettava oma järki käteen ja tunnustettava tosiasiat. Esimerkkinä se, että miksi olen edes yrittänyt ikinä pyrkiä yliopistoon tai hankkiutua paperinpyörittäjäksi jonnekin, missä pitäisi lukea pidempiä tekstejä, koska minusta ei ole lukemaan mitään. Kai sitä olisi voinut jo lukioaikaan uskoa, että minusta ei tule lukijaa, koskapa koko lukioaikana luin tasan yhden koealueen kertaalleen läpi. Siis kuun muut lukivat ennen koetta koealueen vaikkapa kolme kertaa läpi, niin itse luin ensimmäisessä jaksossa sen yhden koealueen kertalleen läpi, sen jälkeen koko lukion aikana aina noin 20-40 sivua koealueen alusta viimeisenä iltana/yönä ja sitten tuurilla kokeeseen. Ihan ok arvosanoinhan selvisin siitäkin laitoksesta ja kai tuota älyä sen verran kuitenkin on päässä, että jos olisin kyennyt lukemaan, niin olisin varmaan napsinut pelkkiä kiitettäviä. Lukemisen suhteen sama meno on jatkunut myöhemminkin. On päivän selvää, ettei sinne yliopistoon pääse, kun ei kykene koko keväänä lukemaan pääsykoekirjoja edes läpi. En nykyäänkään pysty lukemaan juuri mitään, blogit sopivat meikäläiselle, kun ovat lyhyitä pätkiä. Samoin joku oikein mukaansatempaava romaani voi toimia, mutta asiapitoisempaan tekstiin EN PYSTY keskittymään. Olen Aku Ankka tason sarjakuvalukija, mutta hei, se olen minä se, omassa persoonassani 🙂

Nuorempana minua pidettiin varmastikin haaveissa elävänä turhista unelmoijana, jota kiinnostaa enempi hengailla kavereiden kanssa kuin luoda tulevaisuuttaan lukemalla koulukirjaa. Mutta mitä sitten voi ajatella, kun olen samanlainen vielä yli kolmekymppisenä, etten edelleenkään pysty keskittymään lukemiseen. Enää en voi itsekään ajatella olevani laiska taivaanrannanmaalari, koska tiedän olevani ahkera ja valmis tekemään paljon töitä itseäni säästelemättä. Voisin jäädä vaikka hyvällä omalla tunnolla kotirouvaksi todeten, että olen tehnyt muutaman työvuoden jo etukäteen sisään 😀 Enää en voi siis itsestänikään ajatella, että olen huithapeli, vaan voin vaan todeta, että miksi taistella tutkainta vastaan, kun voin olla myös minä. Se jolle ei ole annettu kykyä lukea itsestään akateemista viisasta ja joka ei nauti lukuillasta, vaan olen se, joka on luotu tekemään jotain konkreettista ja sellaista, mistä itse pidän, vaikka se olisi jonkun silmissä vähemmän arvokasta tai hienoa, kuin laaja tieteellinen sivistys.

Ja niin, minä olen myös onnellinen siitä, että tässä maailmassa on paljon niitä ihmisiä, jotka ymmärrätte puolesta sormen naksahduksesta jonkun kvanttifysiikan teorian tai jotka nautitte itsenne kehittämisestä lisätietoa haalien myös vapaa-aikananne. Tykkään kovasti elää tässä nykymaailmassa, missä moni asia on tekniikan takia sujuvaa ja kätevää ja lääketieteellinen puoli jo todella kehittynyttä. Hienoa, että kehitys kehittyy ja monta asiaa jo maailmankaikkeudesta ymmärretään. Minä en vain ole se, jonka tehtävä olla kehityksen kärjessä. Meikän lahjakkuudet ovat ihan muualla ja siksipä esimerkiksi vihaan sanontaa ”ei pidä mennä sieltä mistä aita on matalin”. No miksei? Jos se on se minulle sopiva juttu, niin kyllä minä voin mennä sieltä. Saa ne muut silti kiivetä sieltä, mistä aita on korkein, jos vaikka kuntoilun takia tekee mieli, mutta jokaisen olisi järkevää mennä sieltä, mistä aita on itselle sopivin. Sieltä, missä on juuri se minun näköinen kolo. Ja omalla kohdallani siinä mennään aika matalasta ja yksinkertaisesta kohdasta 🙂 Olen myös sitä mieltä, että niin ne muutkin tekee, ne nerotkin. Niille ne pitkän matikan tunnit on sitä, että piirrellään paperille pilakuvia sillä aikaa, kun opettaja selittää uutta asiaa. Sitten osataan automaattisesti laskea, kun päästään laskemaan. Ja sitten on se yksi Marra, joka kuuntelee, minkä kerkiää, muttei mitään ymmärrä. Voisihan se toki käyttää kaiken vapaa-aikansa siihen, että selvittäisi asioita itselleen ja varmasti se lopulta oppisi, mutta ei siinä olisi mitään järkeä kuluttaa itseään sillä tavalla. Koska loppuelämänsä olisi aina altavastaajana niille, joille ne matematiikan koukerot ovat samaa yksinkertaista nautintoa, kuin minulle se, että teen jotain hyvin konkreettista, josta näen työni jäljen heti.

Enkä nyt tällä kaikella tarkoita sitä, etteikö tällaisen yksinkertaisemmankin ihmisen kannattaisi välillä haastaa itseään ja opetella ihan uusia asioita, niitäkin, jotka vaativat älynystyröiden pyörittelyä ja joita ei ensi näkemältä ymmärrä. Varmasti kannattaa niin tehdä, mutta sopivassa määrin ja niissä asioissa, mitkä itseä oikeasti kiinnostavat. Itsensä kehittäminen on hyväksi, mutta olen silti vahvasti sitä mieltä, että oma harmaa arkensa kannattaa ympäröidä niillä asioilla, jotka itsellä sujuvat hyvin ja joista on aidosti kiinnostunut ja mikä tekee onnelliseksi. Ja uskaltaa olla sitä, mitä itse oikeasti on, eikä yrittää jonkun muun ihmisen takia muokata itseään joksikin oman persoonansa vastaiseksi otukseksi.

Enkä tarkoita myöskään sitä, että elämässäni olisi mennyt jotain pieleen, vaikka ottikin vuosia tajuta, kuka minä olenkaan. Elämässä on silti ollut paljon hyvää, olen nauttinut tietyistä asioista matkan varrella ja ennen kaikkea kaikki kokemani on osa elämäntarinaani ja joskus se on vain parasta hyväksyä sellaisena, kuin se on ja rämpiä eteenpäin siitä tiedosta lähtien, mikä tänään on. Ei sillä ole väliä, että jotkut ymmärtävät omat ominaisuutensa hyvin jo alta kaksikymppisinä, minä ymmärrän omani nyt. Toisilta on valitettavasti mennyt koko elämä ohi ilman, että olisi voinut oikeasti tulla omaksi itsekseen. Ja siksi haluan tästä kirjoittaakin. Omat asiani ovat tässä sivuseikka, niiden kanssa olen sinut, oma tarinani toimii nyt vain esimerkkinä aiheelle, kun eipä tässä nyt viitsi muidenkaan tarinoita kirjoitella.

En puhu myöskään sitä vastaan, etteikö kukin meistä pystyisi olemaan vaikka miten monena. Elämäntilanteet ovat välillä sellaisia, että sitä on taivuttava ja venyttävä moneen sellaiseen toimintaan, mikä ei ole ollenkaan oman persoonan parhaimmistoa. Ja stressaavuudestaan huolimatta kyllähän se ihmistä kasvattaa. Joko sinne suuntaan, että sitä löytää itsestään uusia vahvuuksia ja oppii käyttämään itseään monin tavoin ja rohkaistuu. Tai sitten ainakin sillä tavalla, että voi todeta itselleen, että jahka tämä tilanne on ohi, niin en hankkiudu enää koskaan tällaiseen, mikäli se minusta riippuu… Ylipäätäänhän koko tämä pohdintani tässä on nykymaailmassa elävän länsimaisen ihmisen kermaperseilyä, ei sitä pula-aikana ennen mietitty, mikä olisi kivaa ja missä olisin hyvä. Eikä sitä mietitä tänä päivänäkään maailman sotatantereilla. Eikä sitä mieti suomalainen ihminenkään nyky-yhteiskunnassa, jos päällä on vaikkapa itsen tai läheisen vakava sairaus tai akuutti taloudellinen kriisi. Silloin ihminen miettii vain selviytymistä ja venyy pakon ollessa päällä mihin tahansa, siirtää omat tarpeensa syrjään ja vain selviytyy ja on hiukan onnellinen, jos taas tästäkin päivästä selvisi, eikä ole aikaa ja energiaa eikä mitään mahdollisuuksia miettiä, että kyllä minä soveltuisin paremmin jonnekin muualle.

Enkä halua olla epäkunnioittava niitä aiempia sukupolvia kohtaan, jotka tarkoittavat pelkästään hyvää yrittäessään usuttaa jälkipolviaan parempiin ammatteihin tai yrittävät viedä eteenpäin sitä elämäntapaa, minkä itse ovat toimivaksi kohdallaan havainneet. Mutta maailma muuttuu, Eskoseni. Ei enää olla siinä maailmassa, että ylioppilasta väistettäisiin kylän raitilla ojaan eikä siinä maailmassa, missä eläkevirkoja jaettiin. Tänä päivänä mikään ei ole varmaa ja työelämä heittelee häränpyllyä muutaman vuoden välein ja harva enää edes selviää yhdellä ammatilla loppuun asti. Ja siksikin mielestäni ammatikseen ei kannata hankkia mitään, mikä itsestä tuntuu vastenmieliseltä tai puulta tai vaikealta, koska paremmin sitä jaksaa, jos tekee jotain, mihin on intressi ja kykyjä. Luultavasti sitä on myös luovempi keksimään niitä taloudellisia menestymismahdollisuuksia vaikkapa yritykselle, jos työskentelee intohimonsa parissa, kuin tekee jotain, mikä itselle tuntuu merkityksettömältä. Tietysti kaikki meistä eivät voi tehdä työkseen niitä suurimpia unelmiaan, jos siihen ei ole mitään taloudellisia mahdollisuuksia, mutta silti voi varmasti valita jotain sellaista, missä on edes niitä elementtejä, mistä pitää.

Moni tässä maailmassa on yrittänyt ohjata enemmän tai vähemmän painostaenkin jälkeläisiään tiettyyn sapluunaan. Joskus se on varmasti toiminutkin, jos tuki on ollut nimenomaan tukea eikä pakkoa tai jos se lapsi on ollut tarpeeksi samanlainen luonteeltaan ja ominaisuuksiltaan kuin se vanhempansa. Onhan joskus hienoa katsella esimerkkejä, kun on tyttö tai poika seurannut vanhempiensa jalanjälkiä ja päässyt vaikkapa menestykseen kiinni sitä kautta. Mutta niin paljon olen ihan omin silmin nähnyt esimerkkejä, joissa tuon hyvillä aikeilla ohjatun lapsen elämä on suorastaan tuhoutunut. On mennyt mielenterveys ja sitä kautta ehkä fyysinenkin terveys. Tietenkin on lievempiä tapauksia, joissa on mennyt ”vain” ilo ja tyytyväisyys elämästä, mutta on paljon myös niitä, että ne vaateet noudattaa suvun ”tasoa” tai muuta käsitystä yleisestä hyvästä ja harrastuksista ja saavutettavista tasovaatimuksista ovat oikeasti tuhonneet jonkun elämän eikä ihminen ole koskaan saanut tulla siksi mitä oikeasti olisi ja puhjeta kukkaan. Tietenkin monen elämän on tuhonnut moni muukin asia, mutta silti olen sitä mieltä, että kun meillä kerran nykyään on pääsääntöisesti mahdollisuus valita, mihin suuntaan elämämme muotoutuu työn ja harrastusten puolesta, niin meidän tulisi kunnioittaa jokaisen lapsen ja aikuisen elämää. Antaa toisen ihmisen olla se, joka vain hän voi olla, ainutlaatuinen ja ainutkertainen. Ihmisellä on omat taipumuksensa, kykynsä ja ihanteensa, joita tulee kunnioittaa. Propagandaa ja manipulointia ei pidä harrastaa, vaikka kuinka luulisi tietävänsä, mikä toiselle on hyväksi. Kuka meistä on muka niin viisas, että voi kuvitella tietävänsä paremmin, kuin tuo ihminen itse, mitä hänen elämässään kannattaa tavoitella. Ei meillä ole mitään oikeutta siirtää kehenkään toiseen omia mieltymyksiämme hyvästä elämästä tai sitä, mitä itse koemme tarvitsevamme ja luulemme, että muutkin tarvitsevat samaa ja voivat olla tyytyväisiä siinä kaavassa, jossa itse olemme. On annettava toiselle vapaus hengittää ja elää juuri sen näköistä ja väristä elämään, kuin tämä itse haluaa.

Koska minä nyt vain olen niin naiivi, että olen sitä mieltä, että koko yhteiskunta toimisi parhaiten, jos jokainen meistä olisi sillä paikalla, jossa kokee olevansa ominaisuuksiinsa ja kiinnostuksiinsa sopivissa hommissa. Jotta tämä marraskuun loskassa puurtaminen olisi edes vähän kevyempää siksi, että olisi jotain tekemistä, joka tuntuu itselle sopivalta ja sitä kautta ehkä ne työkaveritkin olisi hyvällä tuulella ja sitä kautta ehkä meillä kaikilla olisi kivampaa. Koska mielestäni tästä kurjasta elämästä on otettava ilo irti sieltä mistä saa ja nykyihmisellä on oikeus olla kivaa jopa töissä, vaikka 1940-luvulla ei olisikaan voinut valita. Kyllä voi tulevaisuudessa taas tulla aikoja jolloin ei ole mistä valita, mutta siihen asti aion toteuttaa itseäni ja toivon, että muutkin tekevät niin. Minulle ihan riittää tuo euro konsultiksi siitä, kuinka paljon voin elämässäni haihatella, että teen asioita, joista tykkään, ei siihen tarvita kenenkään muun mielipiteitä, ei minun eikä muiden kohdalla.

-Marra