Yksilön ainutlaatuisuuden kunnioittamisesta

Olen halunnut kirjoittaa tämän postauksen pitkään, mutta olen jotenkin vältellyt sitä, koska tuntuu niin vaikealta saada omat hajanaiset ajatukset ymmärrettäväksi tekstiksi ja sitten kun alkaa kirjoittaa vähän sinne päin sekalaisia, niin väärinymmärryksen riski on iso. Sain kuitenkin tähän taas eilen inspiraation kuultuani erään tarinan, kuinka kävi kun eräskin mies ei saanut toteuttaa itseään ammatinvalinnan suhteen.

Whoever

Olen nimittäin sitä mieltä, että maailma pyörisi parhaiten, jos jokainen meistä saisi edes suunnilleen toteuttaa sitä, millainen ihminen itse oikeasti on. Niin työn, kuin vapaa-ajan harrastusten ja elämäntapansa suhteen. Me kaikki synnymme tähän maailmaan omina yksilöinämme, johon on koodattuna omat lahjamme, kiinnostuksemme ja kykymme. Osittain tietenkin ihanteet ovat myös olosuhteiden tuottamia, mutta selvää on sekin, että jokainen, saman perheen jäsen tai muuten samanlaisessa ympäristössä kasvanut, reagoi asioihin omalla tavallaan, on parempi tässä kuin tuossa tehtävässä, pitää omina ihanteinaan ja normeinaan eri asioita. Toisin sanoen poimii ympärillä olevasta ne itselleen ominaisimmat jutut.

Miksi pakottaa itsensä tiettyyn kaavaan, jos ei ole luotu sitä kaavaa varten? En tietenkään tarkoita tällä sitä, että jos olen myrtsi ihminen, niin ei tarvitse olla kohtelias toisille jne. Ihmiselämää on syytä elää tiettyjen käyttäytymis- ja kohteliaisuussääntöjen ja moraalisten velvoitteiden mukaan. Mutta se kaikki muu, joka ei ole yhteydessä välittömiin pakottaviin velvollisuuksiin tai fyysisiin rajoitteisiin, kannattaisi pyrkiä muokkaamaan elämässään sellaiseksi, että voisi olla mahdollisimman paljon oma itsensä ja nauttia omista vahvuuksistaan.

Itselläni kesti suhteellisen kauan tajuta, kuka minä oikeastaan olen. Tällä hetkellä koen tiedostavani oman minuuteni jo suht pitkälle, tietysti saatan olla tästä eri mieltä kymmenen vuoden päästä 😉 Tottakai sitä on itsellänikin ollut jo aiemmin omat persoonallisuuden piirteeni samoja kuin nytkin ja olenhan tiennyt jo nuorena monesta asiasta, mitä haluan. Mutta silti olen ollut monen oman ajatukseni suhteen sen orja, minkä yleisesti ajatellaan olevan ”järkevää” tai mihin ajatuksiin minut on lapsena kasvatettu. Enkä tarkoita, että ne yhteiskunnan määrittelemät ”yleiset hyvät” tai kotikasvatukseni ei olisi hyvissä aikeissa tehtyä, mutta joskus sitä on vain otettava oma järki käteen ja tunnustettava tosiasiat. Esimerkkinä se, että miksi olen edes yrittänyt ikinä pyrkiä yliopistoon tai hankkiutua paperinpyörittäjäksi jonnekin, missä pitäisi lukea pidempiä tekstejä, koska minusta ei ole lukemaan mitään. Kai sitä olisi voinut jo lukioaikaan uskoa, että minusta ei tule lukijaa, koskapa koko lukioaikana luin tasan yhden koealueen kertaalleen läpi. Siis kuun muut lukivat ennen koetta koealueen vaikkapa kolme kertaa läpi, niin itse luin ensimmäisessä jaksossa sen yhden koealueen kertalleen läpi, sen jälkeen koko lukion aikana aina noin 20-40 sivua koealueen alusta viimeisenä iltana/yönä ja sitten tuurilla kokeeseen. Ihan ok arvosanoinhan selvisin siitäkin laitoksesta ja kai tuota älyä sen verran kuitenkin on päässä, että jos olisin kyennyt lukemaan, niin olisin varmaan napsinut pelkkiä kiitettäviä. Lukemisen suhteen sama meno on jatkunut myöhemminkin. On päivän selvää, ettei sinne yliopistoon pääse, kun ei kykene koko keväänä lukemaan pääsykoekirjoja edes läpi. En nykyäänkään pysty lukemaan juuri mitään, blogit sopivat meikäläiselle, kun ovat lyhyitä pätkiä. Samoin joku oikein mukaansatempaava romaani voi toimia, mutta asiapitoisempaan tekstiin EN PYSTY keskittymään. Olen Aku Ankka tason sarjakuvalukija, mutta hei, se olen minä se, omassa persoonassani 🙂

Nuorempana minua pidettiin varmastikin haaveissa elävänä turhista unelmoijana, jota kiinnostaa enempi hengailla kavereiden kanssa kuin luoda tulevaisuuttaan lukemalla koulukirjaa. Mutta mitä sitten voi ajatella, kun olen samanlainen vielä yli kolmekymppisenä, etten edelleenkään pysty keskittymään lukemiseen. Enää en voi itsekään ajatella olevani laiska taivaanrannanmaalari, koska tiedän olevani ahkera ja valmis tekemään paljon töitä itseäni säästelemättä. Voisin jäädä vaikka hyvällä omalla tunnolla kotirouvaksi todeten, että olen tehnyt muutaman työvuoden jo etukäteen sisään 😀 Enää en voi siis itsestänikään ajatella, että olen huithapeli, vaan voin vaan todeta, että miksi taistella tutkainta vastaan, kun voin olla myös minä. Se jolle ei ole annettu kykyä lukea itsestään akateemista viisasta ja joka ei nauti lukuillasta, vaan olen se, joka on luotu tekemään jotain konkreettista ja sellaista, mistä itse pidän, vaikka se olisi jonkun silmissä vähemmän arvokasta tai hienoa, kuin laaja tieteellinen sivistys.

Ja niin, minä olen myös onnellinen siitä, että tässä maailmassa on paljon niitä ihmisiä, jotka ymmärrätte puolesta sormen naksahduksesta jonkun kvanttifysiikan teorian tai jotka nautitte itsenne kehittämisestä lisätietoa haalien myös vapaa-aikananne. Tykkään kovasti elää tässä nykymaailmassa, missä moni asia on tekniikan takia sujuvaa ja kätevää ja lääketieteellinen puoli jo todella kehittynyttä. Hienoa, että kehitys kehittyy ja monta asiaa jo maailmankaikkeudesta ymmärretään. Minä en vain ole se, jonka tehtävä olla kehityksen kärjessä. Meikän lahjakkuudet ovat ihan muualla ja siksipä esimerkiksi vihaan sanontaa ”ei pidä mennä sieltä mistä aita on matalin”. No miksei? Jos se on se minulle sopiva juttu, niin kyllä minä voin mennä sieltä. Saa ne muut silti kiivetä sieltä, mistä aita on korkein, jos vaikka kuntoilun takia tekee mieli, mutta jokaisen olisi järkevää mennä sieltä, mistä aita on itselle sopivin. Sieltä, missä on juuri se minun näköinen kolo. Ja omalla kohdallani siinä mennään aika matalasta ja yksinkertaisesta kohdasta 🙂 Olen myös sitä mieltä, että niin ne muutkin tekee, ne nerotkin. Niille ne pitkän matikan tunnit on sitä, että piirrellään paperille pilakuvia sillä aikaa, kun opettaja selittää uutta asiaa. Sitten osataan automaattisesti laskea, kun päästään laskemaan. Ja sitten on se yksi Marra, joka kuuntelee, minkä kerkiää, muttei mitään ymmärrä. Voisihan se toki käyttää kaiken vapaa-aikansa siihen, että selvittäisi asioita itselleen ja varmasti se lopulta oppisi, mutta ei siinä olisi mitään järkeä kuluttaa itseään sillä tavalla. Koska loppuelämänsä olisi aina altavastaajana niille, joille ne matematiikan koukerot ovat samaa yksinkertaista nautintoa, kuin minulle se, että teen jotain hyvin konkreettista, josta näen työni jäljen heti.

Whatever

Enkä nyt tällä kaikella tarkoita sitä, etteikö tällaisen yksinkertaisemmankin ihmisen kannattaisi välillä haastaa itseään ja opetella ihan uusia asioita, niitäkin, jotka vaativat älynystyröiden pyörittelyä ja joita ei ensi näkemältä ymmärrä. Varmasti kannattaa niin tehdä, mutta sopivassa määrin ja niissä asioissa, mitkä itseä oikeasti kiinnostavat. Itsensä kehittäminen on hyväksi, mutta olen silti vahvasti sitä mieltä, että oma harmaa arkensa kannattaa ympäröidä niillä asioilla, jotka itsellä sujuvat hyvin ja joista on aidosti kiinnostunut ja mikä tekee onnelliseksi. Ja uskaltaa olla sitä, mitä itse oikeasti on, eikä yrittää jonkun muun ihmisen takia muokata itseään joksikin oman persoonansa vastaiseksi otukseksi.

Enkä tarkoita myöskään sitä, että elämässäni olisi mennyt jotain pieleen, vaikka ottikin vuosia tajuta, kuka minä olenkaan. Elämässä on silti ollut paljon hyvää, olen nauttinut tietyistä asioista matkan varrella ja ennen kaikkea kaikki kokemani on osa elämäntarinaani ja joskus se on vain parasta hyväksyä sellaisena, kuin se on ja rämpiä eteenpäin siitä tiedosta lähtien, mikä tänään on. Ei sillä ole väliä, että jotkut ymmärtävät omat ominaisuutensa hyvin jo alta kaksikymppisinä, minä ymmärrän omani nyt. Toisilta on valitettavasti mennyt koko elämä ohi ilman, että olisi voinut oikeasti tulla omaksi itsekseen. Ja siksi haluan tästä kirjoittaakin. Omat asiani ovat tässä sivuseikka, niiden kanssa olen sinut, oma tarinani toimii nyt vain esimerkkinä aiheelle, kun eipä tässä nyt viitsi muidenkaan tarinoita kirjoitella.

En puhu myöskään sitä vastaan, etteikö kukin meistä pystyisi olemaan vaikka miten monena. Elämäntilanteet ovat välillä sellaisia, että sitä on taivuttava ja venyttävä moneen sellaiseen toimintaan, mikä ei ole ollenkaan oman persoonan parhaimmistoa. Ja stressaavuudestaan huolimatta kyllähän se ihmistä kasvattaa. Joko sinne suuntaan, että sitä löytää itsestään uusia vahvuuksia ja oppii käyttämään itseään monin tavoin ja rohkaistuu. Tai sitten ainakin sillä tavalla, että voi todeta itselleen, että jahka tämä tilanne on ohi, niin en hankkiudu enää koskaan tällaiseen, mikäli se minusta riippuu… Ylipäätäänhän koko tämä pohdintani tässä on nykymaailmassa elävän länsimaisen ihmisen kermaperseilyä, ei sitä pula-aikana ennen mietitty, mikä olisi kivaa ja missä olisin hyvä. Eikä sitä mietitä tänä päivänäkään maailman sotatantereilla. Eikä sitä mieti suomalainen ihminenkään nyky-yhteiskunnassa, jos päällä on vaikkapa itsen tai läheisen vakava sairaus tai akuutti taloudellinen kriisi. Silloin ihminen miettii vain selviytymistä ja venyy pakon ollessa päällä mihin tahansa, siirtää omat tarpeensa syrjään ja vain selviytyy ja on hiukan onnellinen, jos taas tästäkin päivästä selvisi, eikä ole aikaa ja energiaa eikä mitään mahdollisuuksia miettiä, että kyllä minä soveltuisin paremmin jonnekin muualle.

Enkä halua olla epäkunnioittava niitä aiempia sukupolvia kohtaan, jotka tarkoittavat pelkästään hyvää yrittäessään usuttaa jälkipolviaan parempiin ammatteihin tai yrittävät viedä eteenpäin sitä elämäntapaa, minkä itse ovat toimivaksi kohdallaan havainneet. Mutta maailma muuttuu, Eskoseni. Ei enää olla siinä maailmassa, että ylioppilasta väistettäisiin kylän raitilla ojaan eikä siinä maailmassa, missä eläkevirkoja jaettiin. Tänä päivänä mikään ei ole varmaa ja työelämä heittelee häränpyllyä muutaman vuoden välein ja harva enää edes selviää yhdellä ammatilla loppuun asti. Ja siksikin mielestäni ammatikseen ei kannata hankkia mitään, mikä itsestä tuntuu vastenmieliseltä tai puulta tai vaikealta, koska paremmin sitä jaksaa, jos tekee jotain, mihin on intressi ja kykyjä. Luultavasti sitä on myös luovempi keksimään niitä taloudellisia menestymismahdollisuuksia vaikkapa yritykselle, jos työskentelee intohimonsa parissa, kuin tekee jotain, mikä itselle tuntuu merkityksettömältä. Tietysti kaikki meistä eivät voi tehdä työkseen niitä suurimpia unelmiaan, jos siihen ei ole mitään taloudellisia mahdollisuuksia, mutta silti voi varmasti valita jotain sellaista, missä on edes niitä elementtejä, mistä pitää.

Solarisoitu

Moni tässä maailmassa on yrittänyt ohjata enemmän tai vähemmän painostaenkin jälkeläisiään tiettyyn sapluunaan. Joskus se on varmasti toiminutkin, jos tuki on ollut nimenomaan tukea eikä pakkoa tai jos se lapsi on ollut tarpeeksi samanlainen luonteeltaan ja ominaisuuksiltaan kuin se vanhempansa. Onhan joskus hienoa katsella esimerkkejä, kun on tyttö tai poika seurannut vanhempiensa jalanjälkiä ja päässyt vaikkapa menestykseen kiinni sitä kautta. Mutta niin paljon olen ihan omin silmin nähnyt esimerkkejä, joissa tuon hyvillä aikeilla ohjatun lapsen elämä on suorastaan tuhoutunut. On mennyt mielenterveys ja sitä kautta ehkä fyysinenkin terveys. Tietenkin on lievempiä tapauksia, joissa on mennyt ”vain” ilo ja tyytyväisyys elämästä, mutta on paljon myös niitä, että ne vaateet noudattaa suvun ”tasoa” tai muuta käsitystä yleisestä hyvästä ja harrastuksista ja saavutettavista tasovaatimuksista ovat oikeasti tuhonneet jonkun elämän eikä ihminen ole koskaan saanut tulla siksi mitä oikeasti olisi ja puhjeta kukkaan. Tietenkin monen elämän on tuhonnut moni muukin asia, mutta silti olen sitä mieltä, että kun meillä kerran nykyään on pääsääntöisesti mahdollisuus valita, mihin suuntaan elämämme muotoutuu työn ja harrastusten puolesta, niin meidän tulisi kunnioittaa jokaisen lapsen ja aikuisen elämää. Antaa toisen ihmisen olla se, joka vain hän voi olla, ainutlaatuinen ja ainutkertainen. Ihmisellä on omat taipumuksensa, kykynsä ja ihanteensa, joita tulee kunnioittaa. Propagandaa ja manipulointia ei pidä harrastaa, vaikka kuinka luulisi tietävänsä, mikä toiselle on hyväksi. Kuka meistä on muka niin viisas, että voi kuvitella tietävänsä paremmin, kuin tuo ihminen itse, mitä hänen elämässään kannattaa tavoitella. Ei meillä ole mitään oikeutta siirtää kehenkään toiseen omia mieltymyksiämme hyvästä elämästä tai sitä, mitä itse koemme tarvitsevamme ja luulemme, että muutkin tarvitsevat samaa ja voivat olla tyytyväisiä siinä kaavassa, jossa itse olemme. On annettava toiselle vapaus hengittää ja elää juuri sen näköistä ja väristä elämään, kuin tämä itse haluaa.

Koska minä nyt vain olen niin naiivi, että olen sitä mieltä, että koko yhteiskunta toimisi parhaiten, jos jokainen meistä olisi sillä paikalla, jossa kokee olevansa ominaisuuksiinsa ja kiinnostuksiinsa sopivissa hommissa. Jotta tämä marraskuun loskassa puurtaminen olisi edes vähän kevyempää siksi, että olisi jotain tekemistä, joka tuntuu itselle sopivalta ja sitä kautta ehkä ne työkaveritkin olisi hyvällä tuulella ja sitä kautta ehkä meillä kaikilla olisi kivampaa. Koska mielestäni tästä kurjasta elämästä on otettava ilo irti sieltä mistä saa ja nykyihmisellä on oikeus olla kivaa jopa töissä, vaikka 1940-luvulla ei olisikaan voinut valita. Kyllä voi tulevaisuudessa taas tulla aikoja jolloin ei ole mistä valita, mutta siihen asti aion toteuttaa itseäni ja toivon, että muutkin tekevät niin. Minulle ihan riittää tuo euro konsultiksi siitä, kuinka paljon voin elämässäni haihatella, että teen asioita, joista tykkään, ei siihen tarvita kenenkään muun mielipiteitä, ei minun eikä muiden kohdalla.

-Marra

Mainokset
Kategoria(t): Elämää Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

7 vastausta artikkeliin: Yksilön ainutlaatuisuuden kunnioittamisesta

  1. Sanna sanoo:

    Joskus vain jotkut tarvii vähän ulkopuolista painostusta, jotta löytäis sen oman tiensä eikä jäis siihen poteroonsa mariseen, miten mikään ei ikinä onnistu ja miksi aina minä… apua silmien avaamiseen.

    • Marra sanoo:

      Joo ja onhan toki hyvä esitellä erilaisia vaihtoehtoja ja kannustaa kokeilemaan kaikenlaista. Monenlaisia juttuja on hyvä kokeilla, että voi löytää oman itsensä ja oman tiensä. Mutta sitten taas on musta kyse ehkä eri ongelmasta, jos jää sinne poteroonsa marisemaan, miksi mikään ei onnistu, koska hyvin todennäköisesti joku kuitenkin onnistuu 🙂

  2. Simpukka sanoo:

    Nyt oli niin paljon tekstiä, etten ainakaan ekalla kerralla jaksanut lukea kaikkea.
    Allekirjoitan täysin sen, ettei kenenkään pitäisi tehdä ja opisella sitä, mihin ei itse tunne olevansa soveltuva.
    Mutta aina se vajaa parikymppinen porukka ei vain tiedä, mihin haluaisi suuntautua.
    Meillä on tässä just mieheni veljen vanhin tyttö ison valinnan edessä, minne haluaa jne…
    Haluaisi poliisikouluun, mutta siinä tulee jo parikin asiaa eteen. Esim. Julen pituus. Jule on 155 cm ja tuolla pituudellaan hänen pitäisi nostaa penkistä 90 kg. Tämä on siis kuntotestissä rajana.
    Toinen iso hankaluus on Julen hammasrauta. Sitä ei poliisikoulussa saa olla.
    Eli näin ne haasteet jumiutuvat joskus ihan muihin seikkoihin. Useasti se ei ole hakijasta itsestä kiinni.

    • Marra sanoo:

      En mäkään jaksais lukea näin pitkää tekstiä 🙂

      Ei sitä tietenkään aina nuorena tiedäkään ja miten voiskaan, en mäkään olisi tiennyt. Mutta silti kaiken pitää lähteä omasta halusta, eikä muiden sanomisista tai se ei kestä. Ja jos ei tiedä yhtään mitä haluaa opiskella, on mun mielestä järkevämpää mennä hetkeks vaikka töihin johonkin ja sitten saa ehkä jotain suuntaa, että mitä voisi haluta tai mitä ei ainakaan halua tehdä. Tai jos joku opiskelu tökkii jo alkumetreillä, se kannattaa lopettaa ja miettiä ihan uudestaan, mitä haluaa tai mihin kykenee, niin ei tarvi myöhemmin turhautua niin paljoa.

      Noitahan on aina, että johonkin unelma-ammattiin ei pääse jonkun fyysisen ominaisuuden takia. Tyyliin on liian pitkä lentäjäksi tai värisokea lentäjäksi tai ei osaa laulaa eikä voi mennä luokanopettajaksi tai papiksi tms. Mutta sitten kannattaa miettiä se toisiks paraks vaihtoehto tai mitä muuta vois tehdä sinne päin. Kuten jos ei voi päästä poliisiksi niin voisiko olla vaikkapa vartija, jos sinne ei ole samoja vaatimuksia.

      Rupesin tässä just miettiin, että jos 155 cm ihmisen pitää nostaa penkistä 90 kg, niin paljonkohan mun pituisen ihmisen pitäis. ”Pikkasen” saattais olla treenaamista, että nousis…..

      • Simpukka sanoo:

        Nyt tästä normi koneelta pääsin taas tekstiisi käsiksi ja sain luettua sen rauhassa loppuun saakka.
        Ja kyllä, monessa kohtaa nyökyttelin myöntelevästi. En taas saa suomeksi sanottua, mitä tarkoitan, mutta siis olin samaa mieltä.

        Ja kyllä, sitähän noilla on just OPSY: ssa, eli käyvät ihan lukiossa psykologin kanssa läpi noita mahdollisia ammatteja, joihin haluaisivat suuntautua ja yli päätään miettivät sopivia vaihtoehtoja. Ja just Julen kohdalla on mietittävänä, mitä olisivat ne vaihtoehdot. Hän nyt päättää kuitenkin treenata vielä tämän reilun vuoden, josko sitten ehtisi saada lihaskuntoa sen verran, että tempaisee tuon 90 kg penkistä. Taitoluistelijana hänellä ei olisi mitään ongelmaa muun lihaskunnon kanssa, mutta just tuo yläkropan kunto on huonompi.
        Mutta kuka tietää. Sisulla on tehty ja menty monestakin kokeesta läpi.
        Hammasrautojensa kanssa onkin sitten eri juttu.

        Mun mielestä nykyään onkin niin loistavaa, että voi käydä ammattikoulun ohessa lukion. Sen jälkeen tie on avoinna hyvin moneen suuntaan.

        • Marra sanoo:

          Meillä ei kyllä ollut lukiossa mitään noin hyviä palveluita, että olis voinut käydä psykologin kanssa läpi sopivia ammatteja. Hyvä kyllä, että siellä on! Itse kävin tosin muutoin kun suhteilla pääsin, yhdessä ammatinvalintapsykologin testissä ja siitä tuli tulokseksi maanmittari tai puheterapeutti. Nauroin niille jo silloin kun en voinut silloin enkä voi nytkään, mitenkään nähdä itseäni kummassakaan ammatissa… Mutta anyway, pelkän testin sijaan joku keskustelevampi lähestymistapa antaa varmaan parempia tuloksia 🙂

          Uskoisin kyllä, että vuodessa pystyy treenaamaan sen verran, että tempaisee 90 kg penkistä, jos oikeasti haluaa. Ainakin ammattilaisen opastuksessa.

          Toi hammasrautajuttu on jännä, siis ettei niiden kanssa saa mennä. Joutuuko niitäkin sitten vielä kauan pitämään? Vai onko edes normaalit oikomiskojeet vai jotain muuta? Ylipäätään hassua, että mikä niissä on se ongelma?

          Olen samaa mieltä, että on loistavaa, että samalla voi käydä ammattikoulun ohessa lukion. Itseäni kiinnosti aikoinaan konelukio, missä olisin saattanut menestyä hyvinkin, kun lukiopuoli on siinä suppeampi ja ainakin täällä päin kyseissä amiksessa oli siihen aikaan osin niin laiskaa väkeä opiskelemassa, että kaverini ko. koulussa sai aikoinaan stipendin ihan vain siksi, että oli ylipäänsä niin ahkerasti paikalla tunneilla. Ja tosiaan musta olisi ollut mahtavaa käydä se konelukio, milloin musta olisi tullut sekä autonasentaja että ylioppilas. Jos ei sitten olisikaan se autonasennus kiinnostanut pidemmän päälle, niin olisi voinut yhtä hyvin mennä korkeakouluun. Ja niistä autonkorjaustaidoista olisi jo tähän mennessä ollut varmasti melkoisesti hyötyä, ihan jo omankin auton kanssa 😉 Mutta meillä ei oltu kotona kovin suopeita sille, kun sanoin ääneen, että haluaisin mennä konelukioon, niin sitten kerrottiin, miksi se ei kannata. En tosin muista enää, mikä se syy oli, mutta muistan tilanteen vieläkin. Ja siihen aikaan en tosiaan tiennyt itsekään niin hyvin kuka olen enkä varsinkaan sitä miksi tulen 😉

          • Simpukka sanoo:

            Itsekin ihmettelin tuota hammasrauta/ oikomishoitoa esteenä poliisikoululle. Ajattelin ensin, onko siinä kyse jollain tavoin turvallisuusriskistä. Mutta ei, Julen vanhemmat valottivat sittemmin asiaa, että kyse on ihan niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin raha!
            Poliisikoululaiset ovat jo opiskeluaikanaan valtion kustantaman sairasvakuutuksen piirissä ja sitä myöten saavat yksityiset terveyden- ja sairaanhoitopalvelut.
            Ja jos 18- vuotiaana on vielä oikomishoito kesken, on riski liian suuri, että myöhemmin on enemmän korjattavaa. Tokikin, jos oikomishoidolle ilmenee tarvetta jossain vaiheessa myöhemmin, kulut korvataan ongelmitta.
            Julellakin on vielä isompi leikkaus edessä, sillä joutuvat poistamaan neljä hammasta ja pahimmassa tapauksessa osaa leukaluusta, kunhan saavat terapian siihen malliin, että leikkaus voidaan tehdä. Periaatteessa heilläkin oli jo hyvät mahdollisuudet saada hoidot ja leikkaukset hoidetuksi hyvissä ajoissa ennen pääsykokeita, mutta kuten elämä joskus heittelee, tuli siinäkin heistä riippumattomia ongelmia eteen (suu- ja leukakirurgi, jonka luona Jule on ollut hoidettavana 10- vuotiaasta lähtien ja oman alansa huippu, sai viime vuonna aivoverenvuodon). Joutuivat etsimään uutta vastaavalla tekniikalla hoitavaa lääkäriä ja se ei oin suppealla erikoisalalla ollutkaan ihan helppo tehtävä.
            Noista kuntotestien painojen nostamisesta mulla ei ole enempää tietoa, miten ne rajat määritellään. Mutta treenata voi aina ja sitä myöten saavuttaa tosi paljon. Se on aika paljon vain itsestä kiinni. Jule on urheilullinen, joten uskon kyllä saavuttavan tavoitteensa, jos niin on päättänyt.
            Eikä se välivuosikaan varmaan ole kellään 18- vuotiaalla maailmaa kaatanut. Eli jos joutuu oikomisen ja leikkauksen vuoksi vaikka odottamaan vuoden. 32- vuotiaaksi saakka voi poliisikouluun hakea. Voi pitää vaikkapa useammankin välivuoden. 😀

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s