Ajoin ulos motarilta onni mukanani

Lyhyesti sanottuna olin menossa sunnuntaiaamuna töihin kun yli satasen vauhdissa jouduin vesiliirtoon rekan vieressä ja auto heittelehti vuoroin kohti rekkaa ja vuoroin toiseen suuntaan. Minä se en sitten vaan osaa ajaa näitä etuvetoisia luistonestoautoja… Eipä ollut tämmöisiä ongelmia vanhan takavetoisen Volvon kanssa.
Yritin olla törmäämättä rekkaan ja ajoin ulos tieltä juuri ennen kaidetta tai myöhemmin katsottuna jo hieman kaiteen päältä. Kallioleikkauskin oli aika lähellä, mutta Luojan kiitos Volvon ohjaus palautui siellä ruohikolla saman tien ja ilokseni totesin, että tämä autohan jopa kulkee siellä ojan pohjalla eteenpäin, vaikkei neliveto olekaan, joten jatkoin ajoani ruohikolla ja ajoin kaiteen toiseen päähän ja totesin, että auto kuulostaa normaalilta, katsoin taakseni, ettei autoja ole tulossa ihan lähellä, joten ajoin takaisin moottoritielle ja jatkoin matkaani töihin.

Tänään tunnen itseni maailman onnekkaimmaksi tytöksi ja kiitollinen täytyy olla yläkerran suuntaan, että juuri ennen kaidetta pääsin pihalle ja ohjaus palautui heti kun autoi päätyi nurmikolle ja sain auton käännettyä enkä paiskautunut tuonne kallioon. Ei kai sitä enempää onnea voi ihminen edes kokea, että ajaa palttiarallaa satasta ulos motarilta ja ajaa kohta takaisin motarille ilman lommoakaan autossa, enkä siihen rekkaankaan törmännyt vaikka lähellä sekin kävi.

Niillä keleillä kun motarin pahat urat on niin täynnä vettä, että voisi kanootilla edetä, en taatusti enää koskaan aja lujaa. Ainakaan etuvetoisella autolla 😉 Ja ehkä jatkossa myös nousen aamulla herätyskellon soitua enkä makoile puolta tuntia sängyssä ja aja sitten kiireellä töihin kymmentä vaille… Anyway, kiitollinen täytyy olla satumaisesta onnesta ja varjeluksesta ja tulipa todettua oikeaksi myös se filosofia, mitä on miehen kanssa puhuttu viimeiset kymmenen vuotta, että aina pitää viimeiseen asti ajaa, niin mahdottomaltakin tuntuvasta tilanteesta saattaa selvitä. Jos luovuttaa ja nostaa kädet ilmaan, laittaa silmät kiinni ja huutaa iik, niin taatusti käy huonosti. Mutta jos viimeiseen asti yrittää ajaa ja estää iskun, niin hyvällä mäihällä voi jopa onnistua. Voi ajaa vaikka motarilta ulos ehjin nahoin, eikä tarvitse harmitella edes sitä, että alle kaksi kuukautta sitten hankittu auto menisi päreiksi.

Nyt on suurimmat kurat renkaista siivottu, ehkäpä laittelen joskus lisää kuvia jahka kroppa käy vähemmillä kierroksilla. Mutta niin se vaan on, että samana päivänä voi olla niin surkea kuski, että suistuu tieltä, mutta samaan aikaan voi olla niin hyvä kuski, että ajaa sieltä takaisin tielle ja jatkaa matkaa muina naisina 😀 Mutta kyllä se on vielä vieraan auton kanssa himmattava kaasujalkaa, olisi ollut kauheaa ajaa vaikka jonkun henkilöauton päälle… Toisaalta, en olisi yrittänyt päästäkään tuolla kelillä rampilta kenenkään muun kuin rekan ohi, mutta näköjään ei sekään kannata…….

Mutta joo, tämmöistä tämä elämä välillä on, ei sitä koskaan aamulla tiedä, mitä tänään tapahtuu. Ja vaikka tänään olisi satumainen tuuri, niin ei sitä välttämättä ole huomenna. Vaan päivä kerrallaan mennään ja hetken aikaa varmaan hiukan rauhalisemmin. Ylpeä en voi ajostani olla, mutta siihen olen kyllä itsessäni tyytyväinen, että paniikki ei iskenyt missään kohtaa, eikä minkään asteinen pelko omasta turvallisuudesta, yritin vain pelastaa auton pellit ja onneksi sallimus oli puolellani ja pellit pelastui. Ja tulipa testattua, että toimintakykyni säilyy ääritilanteissa. En silti usko, että kukaan haluaa kyytiini tämän jälkeen 😉 Ja vasta kun käytin illalla katsomassa tuota paikkaa, tajusin, että olisin voinut oikeasti vaikka kuolla. Toisaalta, liikenteessä kuolema on aina yleensä parin metrin päässä vaikka sen toisen auton muodossa, että riskillä mennään aina. Ajakaahan tekin turvallisesti, minäkin yritän…

-Marra