Elokuun 2015 rakeita
Nyt alkaa olla käsillä se vihaamani aika, kun ulkona on pelkästään ikävää keliä ja se jos mikä pruukaa normaalisti vetää mielen matalaksi. Tällä kertaa olen kuitenkin sen verran innoissani uusista työkuvioista ja siitä, että vapauduin kauppahommista, että ei edes marraskuun läheisyys ahdista. Historiallista, sanoisin!
Sunnuntaina oli tosiaan viimeinen päivä kauppaduunia, eikä ollut yhtään haikeaa lähteä sieltä, vaikkakin kolme kollegaa sitä kyselikin, että eikö ole edes vähän haikeaa. Tiedän, että joskus aiemmin lähteminen olisikin ollut haikeaa, mutta nyt kun homma oli tökkinyt jo jonkun aikaa, niin haikeudesta ei ole häivääkään. Toki siinä vaiheessa, kun pari kollegaa meinasi pillahtaa itkuun lähtöhaleja antaessaan, täytyi meikän karata paikalta, etten alkanut itsekin vetistelemään, mutta noita tilanteita lukuunottamatta haikeudella ei ole mielessäni mitään sijaa. Sitten painuinkin hetkeksi lähikuppilaan juhlistamaan tilannetta kolmen miespuolisen kollegan kanssa, niin ei tarvinnut tunteilla liikoja. Paitsi porukassa sattui olemaan toinenkin irtisanoutunut henkilö, jolla ei ollut suupielet laskeneet hymystä ollenkaan pariin päivään, niin päästiin kokemaan myös jaettua iloa 🙂
Täällä eletään siis niitä aikoja, kun fiilis on katossa ja hyvät biisit soi päässä, kuin elokuvassa eläisi. Tällaisia hetkiä on ollut pari aikaisemminkin elämässäni ja ne aikaisemmatkin ovat liittyneet vapautumiseen jostakin duunista. Kerran jopa niin, että olin irtisanoutunut ihan tyhjän päälle, mutta silti viimeisenä työpäivänä elin jossakin onnensfääreissä, vaikka akuutti rahapula uhkasi. Silloin teinkin teorian, että rakastan enemmän loppuja kuin alkuja. Vähän sama, kuinka koulun loppuminen on hienoa, vaikkei tietäisi yhtään, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, kunhan loppui se raataminen.
Tällä kertaa kuitenkin sen vapauttavan lopun lisäksi olen tykästynyt tähän uuteen alkuuni, joten parempaa meininkiä saa hakea. Uudesta työnantajasta on hyvä fiilis, kun on viettänyt kahden pomonsa kanssa reilun kolme vuorokautta ulkomailla niin, että ainut oma aika on ollut se kuusi tuntia per yö, jotka ehdin nukkua hotellihuoneessani ja siinä samalla on hostattu asiakkaita aamusta iltaan, niin jos kaiken sen rankkuuden jälkeen kaikki on kestäneet toisiaan ja oli oikeasti hyvä ja hauska reissu, niin tuskinpa sitä nyt enää hirveän helposti tuon jälkeen mitään suuria henkilökemiaongelmia tulee. Minä kun nimittäin tarvitsen omaa tilaa ja sellaiset reissut on rankkoja, joissa ei voi olla itsekseen tai ihan omalla porukalla ja siksi olenkin enemmän kuin onnellinen, että näiden tyyppien kanssa pystyi niin helposti olemaan 🙂
Olen hyvin kiitollinen tästä elämänvaiheesta ja koitan imeä kaikki nämä onnenhippuset kroppaani ja toivon, että ne siellä sitten sopivasti tasapainoittavat tilannetta silloin, kun elämä tarjoaa vaihteeksi märkää rättiä naamalle.
-Marra
marrasthetics.wordpress.com 
Eiköhän se käynyt itsellesikin tässä selväksi, ettei se varmasti ole aikaisemminkaan ollut marraskuu tahi muu vuodenaika, joka on ahdistanut, vaan tyytymättömyys elämään. Tai ehkä ei edes elämään, vaan kulloiseenkin elämäntilanteeseen.
Mä pystyn niin hyvin samaistua näihin työjuttuihisi. Ihana työpaikka on kyllä yksi isoimpia asioita, mitä työikäinen ihminen voi omistaa. Omalla kohdallani tulee tosin muutoksia työnkuvaan ja en ole lainkaan varma, miten muu työyhteisö tähän reagoi. Mutta sen näkee sitten myöhemmin. 🙂
Rohkenen olla sen verran eri mieltä sun ekasta kappaleesta, että luultavasti se marraskuu ahdistaa taas ensi vuonna ihan kympillä, eikä ole mitään varmuutta siitä, että tää mun onnensfääri kantaa mut edes koko tämän talven yli ilman kaamosahdistusta. Itse näen asian niin, että elän kuherruskuukautta mun uuden työpaikan kanssa ja olo on kuin rakastuneella, jolloin marraskuun ankeuskaan ei pysty masentamaan. Mutta niin kuin vastarakastuneillakin, jossain vaiheessa arki astuu suhteeseen eikä elämä ole pelkkää pilvilinnaa, niin jossain kohtaa tämä työpaikkakin alkaa olla sitä normaalia arkea, eikä enää nosta mua hyppimään arjen yläpuolelle pilvilinnoihin. Vaikka työpaikka tuntuisikin edelleen hyvältä ja juuri oikealta ja olisin siinä tilanteessa hyvin tyytyväinen elämääni, niin alkuhuuma menee joka tapauksessa ohi ja sitten taas ahdistaa marraskuut sun muut.
Toivottavasti sun työnkuvamuutokset sujuu smoothisti 🙂 Mullakin on tässä mun työpaikassa sellainen X factori, että mulle tulee uusi esimies, jota en ole vielä edes tavannut, joten jos hänen kanssa ei synkkaa, niin koko hommahan voi kusta jo ensi viikolla. Mutta siihen on vielä niin monta päivää aikaa, että en aio siitä vielä stressata, vaan nautin nyt tästä, kun on kivaa 🙂
Mä just totesin ihan saman – että jo marraskuu kohta eikä edes ahista 😉 . Jotain on ilmassa!!!
Kyllä, silloin täytyy olla jotain ilmassa, kun marraskuun läheisyys ei ahdista! 😉
Jotain semmoista täälläkin, mutta en suostu sanomaan sitä ääneen taikka kirjoittamaan, kun kumminkin se sieltä taas tulee vaikka kuinka potkin sitä pois.
Jonkun loppuhan on aina jonkun uuden (vaikka sitten joutilaisuuden) alku, mutta voin samaistua tuohon lopun onnellisuuteenkin. Just koulujen loppu ja mulla eläkkeellepääsy esimerkiksi.
Joku siinä lopussa vaan on. Tulee sellainen vapautumisen fiilis, vaikka totuus saattaisikin olla toinen tulevaisuuden suhteen, mutta silti vaikkapa sen koulun loppuessa on niin onnellinen, kun se loppui eikä tarvitse enää mennä sinne ja voi vaan olla. Vaikka tosiaan se autuus ei olekaan ikuista, mutta silti se loppumispäivän tunne on maailman paras. Ja ylivoimaisesti enemmän oon aina digannut noita loppuja, kuin ollut innoissani uusista aluista. Tää onkin varmaan eka kerta, kun oon uudesta alusta innoissani ihan sen uuden alun itsensä takia, enkä vain siksi, että pääsin pois sieltä vanhasta.