Tänään vietin tämän viikon vapaapäiväni. Olen nyt päättänyt näin pimeimpänä aikana viettää joka kalenteriviikolla yhden vapaapäivän, jotta pääsen valoisalla ratsastamaan edes kerran viikossa. Tänään siis oli vapaapäivä ja oli taas aikaa syödä kiireetön aamiainen. Työpäivinä kiireetön aamiainen on täysin tuntematon käsite. Joko syön aamiaiseksi lämpimän ruoan alle viidessä minuutissa tai sitten syön autossa porkkanaa tai banaania. Jos olen menossa fyysisiin töihin, syön siis lämpimän ruoan pikakelauksella kotona, toimistotöihin mennessä syön vain jotain pientä autoa ajaessani. Joten vapaapäivät sisältävät sitten sellaista suurta luksusta, kuten aamiaisen, joka syödään kiireettä ja se on yleensä oikea aamiainen, eikä yksi porkkana tai valtava annos lämmintä ruokaa, kuten arkena tuppaa olemaan.
Hevoseni talvikarvassa oli ihania lumihiutaleita. Kerrankin oikein omin silmin näin ne kauniit hiutaleet. Kännykän kamera ei tosin ihan tee niille kunniaa, mutta voi tästä kuvasta kai jotain nähdä, jos on hyvä näkö… Ja juu, tämä on islanninhevosen talvikarvaa, eikä lampaantalja 😉
Ratsastuksen jälkeen pääsin nauttimaan pakkaskelin eduista. Jalka- ja häntäheijastimet olivat ihan puhtaita käytön jälkeen! Kura-aikana jouduin joka kerta pyyhkimään ne, jotta heijastintakin näkyisi seuraavalla kertaa.
Masa osoitti lievää läheisriippuvuutta, kun tulimme lenkiltä kotiin. Minun istuessani tietokoneen äärellä, Masa makasi tuolin alla. Nyt se on jo saanut tarpeekseen läheisyydestä ja siirtynyt nukkumaan puolentoista metrin päähän.
Jaaha, kohta pitäisi pistää tietokone kiinni ja siirtyä puleeraamaan itseäni, huomenna kun on hammaslääkäri. Parin eri sortin hammaslankaa täytyy hampaille näyttää, jotta kehtaan edes mennä hammaslääkäriin. Samalla voisin kokeilla näitä kasvohoidosta mukaan saamiani näytteitä. Ja kynsilakatkin täytyy vaihtaa, jotta kehtaa hienolle hammaslääkärille mennä. Tekemistä siis riittää 🙂
-Marra
marrasthetics.wordpress.com 
Häntäheijastin! Hihi 🙂 Mutta kyllä on ihana tuo hevoisen tähtikarva, minä niin tuota harrastusta kadehdin! Jonain päivänä vielä opettelen hevoset. Edes kommunikoimaan niiden kanssa ja olemaan pelkäämättä, ei sillä ratsastamisellakaan niin väliä. Kerran kokeilin, ja se meni kyllä tosi hyvin. Minun pitäisi nyt aktivoitua kaikkien hevostuttujeni suhteen ja pyrkiä piireihin…
Juu, nuo syömishommat. Minähän en ole aamupalaihmisiä ollenkaan. Mutta illalla vedän rekkamiehenannoksen ruokaa napaan. Ei se voi olla niinkään hyvä, täällä harrastetaan ylipitkiä ruokailuvälejä. Toisaalta, jos se elimistölle sopii, niin…
On paljon helpompaa opetella ratsastamaan, kuin kommunikoimaan hevosten kanssa ja olemaan pelkäämättä. Yli kahdenkymmenen vuoden harrastamisen jälkeen voin sanoa, että kommunikoinnissa on jatkuvia ongelmia ja tietyissä tilanteissa pelottaa. Mutta ehkä se juuri tekee tästä touhusta viehättävää… 🙂
Tjaah. Mulla siirtyi hevoshommat ihan uudelle levelille kun kaksi hevosta muutti samalle tontille. Nyt tankkaan hevosvoimia useimmiten maasta käsin kuin ratsain. Toki kaipaan intensiivisiä valmennusviikonloppuja ja ’oikeaa tekemistä’ mutta rehellisesti sanoen nautin ihan hullun paljon pelkästä hevoseen nojailusta ja kaulan nuuhkuttelusta.
Eikä noilla meidän keskeneräisillä vielä voi mitään kovin ihmeellistä tehdäkään. Ja se vähä mitä itse tehdään, tehdään hyvällä säällä, hyvässä seurassa ja mieluummin sunnuntaisin 😀
Pelko oli pakko unohtaa siinä vaiheessa kun kaviokkaat astelivat omalle maalle. Nyt niistä on itse vastuussa 24/7. Viime kesän pääntauti viimeistään opetti sen, että kaikkeen pitää olla valmis, myös mädän puristeluun oman hevosen kaulasta
Tajusin juuri, että ensimmäiset kaksi talvea menin aamutalliin pikkuinen kauhu mukana, koskaan ei voinut tietää mitä siellä odottaa. Nyt sekin kammo on tasaantunut, oli mitä oli, tehtävä on mitä tilanne vaatii.
Täytyy vielä kysyä, mitä kautta tuo pikkuinen karvaheppa sulle päätyi?
Mä olen ennen kaikkea ratsastaja, vaikka viihdyn toki hevosten seurassa muutenkin ja niissä on oma ihana tunnelmansa ja parasta on istua terassilla teellä laiduntavia hevosia katsellen, se on rauhoittavaa ja silloin on maailmassa kaikki hyvin. Mutta mulle hevosharrastuksen pointti on toistaiseksi ollut ratsastus, jotenkin herään elämään, kun istun hevosen selkään. Tietysti voi olla että ajan ja iän myötä harrastus muuttaa muotoaan painottuen enemmän muihin asioihin. Ja onhan Rolf mulle sellainen oma mussukka, kun 2,5-vuotias se oli mulle tullessaan, niin on koettu yhdessä kaikkea jo ennen ensimmäistäkään ratsastusta.
Mä en pelkää oikeastaan vastuuta hevosesta enkä mädän puristelua. Sen verran on tullut kokeiltua, että olen ollut lomittajana yhteensä useiden viikkojen, ehkä kuukausienkin ajan yli kymmenelle hevoselle ja siinä haavat hoidetaan ja tehdään kaikki mitä tarvii, sen kummempia miettimättä. Ja toisten hevosista on ehkä vielä isompi vastuu kuin omista. Muutenkin mä olen sellainen, että en juurikaan tilanteen ollessa päällä mieti, että siinä olis mitään kamalaa. Jos pitää puukottaa paise auki ja puristella mädät, niin sitten se tehdään. Tai laittaa kissalle tippa, ei muuta kuin tehdään. Joskus jälkeenpäin saatan kyllä saada jonkun kummallisen miettimiskohtauksen, että huh huh, missä läheltä piti -tilanteessa taas oltiin, mutta itse tilanteessa en juurikaan hätäile, homma vaan hoidetaan. Tietty kai sitä jotain niinkin kamalaa voisi sattua, että joutuisi ite shokkiin, mutta toistaiseksi olen ollut jälkimiettijä. Tuon oman karvapalleron olen löytänyt laitumelta makaamasta lämpöhalvauksesta ja kahden tunnin minun ja mieheni jäähdyttelyn jälkeen poni alkoi olla takaisin elävien kirjoissa. Vasta seuraavana päivänä töissä tajusin, että jos ei oltais juuri silloin menty tallille ja laitumelle, niin poni olisi kuollut. Mutta siinä tilanteessa ihan tulikuumaa ponia vaan tyynen viileesti hämärässä tallissa valeltiin kylmällä vedellä.
Mutta ihan hienoista ratsastusjännitystä oon löytänyt taas itsestäni. Putosin nimittäin syksyllä kaksi kertaa oman hevoseni selästä, onneksi se on matala ;). Mutta olin siis pudonnut viimeksi 15 vuotta sitten ja tänä syksynä maa kutsui peräti kaksi kertaa. Eka kerta ei vielä herättänyt mitään tuntemuksia, mutta toisen kerran jälkeen olen huomannut itsessäni tietyissä tilanteissa jännitystä, mikä ei ole ollenkaan kivaa. Mutta ehkä se menee ajan kanssa taas ohi, ellen nyt taas tipahda uudestaan.
Rolf on Suomessa syntynyt issikka ja tutun kasvattama, niin sieltähän se sitten meikäläiselle päätyi ekaksi omaksi hevoseksi melko tarkalleen seitsemän vuotta sitten 🙂